tiistai 9. toukokuuta 2017

Matka mielen synkimpiin syvyyksiin

Olin tässä jokin aika sitten matkalla erään viidakon kasvin voimin, äidiksikin kutsuttu aya, tietävät ketkä tietävät. On jonkin verran tutkitustikin todistettu sen auttavan traumojen käsittelyssä, addiktioissa ja esimerkiksi masennuksessa. Monet ovat saaneet apua lääkekasvista. Pitkään olin matkaa harkinnut ja vihdoin se toteutui turvallisissa puitteissa. Tässä nyt lähinnä itselleni muistiin kirjoitan kokemuksia aika suurpiirteisesti, sillä jos niitä syvemmin lähtis kirjaamaan, voisi hyvin tulla vaikka romaanin verran tekstiä. Toisekseen, en enää muista niin paljoa matkasta. Ei etene kronologisesti, sillä luonnollisesti ajantaju aikalailla meni. Kirjoitin, mitä muistin.

Aluksi tuntui, ettei aya vaikuta mitenkään. Otin lisää, sillä tarkoitus oli todella päästä käsittelemään ikävimpiä traumojani, sellaisia joihin muuten ei pääse käsiksi esimerkiksi psykoterapiassa. Tiesin, että rankkaa tulee, mutta en silti ehkä osannut aavistaa, miten rankkaa..Makasin Naavaparran vieressä, alkoi tuntumaan hieman, oli vain todella hyvä olla siinä, niin tosin muutenkin Naavaparran lähellä. Olis ollut kiva jäädä siihen ihanaan olotilaan, rakkaudellisuuteen ja täydelliseen autuuteen, mutta muistutin itseäni, etten tullut sellaisen takia, vaan että traumojen käsittely oli se juttu. Hain ayaa lisää, ja kun otin viimeisen kupin, näin jo kuppia katsoessani, että nyt on puoli senttiä ayaa liikaa mulle, mutta ylpeyteni ei antanut periksi pyytää kaatamaan osa pois. Ja eihän siinä yliannostuksen vaaraa ole tuossa kasvissa noin pienissä määrissä, joten ajattelin, että kai mä sen kestän. Aiemmat kupilliset olivat maistuneet hyvältä -vähän kuin pakuriteeltä, tervehdyttävältä ja tarpeelliselta, mutta viimeisen kupillisen viimeinen osa (juuri se puoli senttiä liikaa), maistui tosi kitkerältä ja pahalta. Sitten alkoi tuntuakin. Kun kävelin portaat alas vessaan, huippasi paljon ja oksetti. En "voinut" kuitenkaan oksentaa, koska se oli mun mielestä naurettavaa ja idioottimaista ja säälittävää -ja sitäpaitsi jotkut muut naiset olivat oksentaneet jo, joten en halunnut "matkia". Yks nainen oksensi aika pian, huusi ja oksensi ja sitten voihki siinä lomassa aivan kuin olisi lauennut. Kuulosti aivan minulta eräällä matkallani! Tulin jopa hieman kateelliseksi: tuo on mun kokemus, eivät muut saa kokea noin! Nuo on mun äänet, mun orgasmi, mun.

Vessassa tuli ripuli, mutta lopetin senkin kesken -tuntui etten voi ripuloidakaan, koska ystäväni oli aya-seremoniassa ripuloinut, sekin olis ollut matkimista :D Katsoin itseäni peilistä ja itkin.

Naavaparran vieressä maatessa tuli olo, että kaikki muut naiset ovat viehättävämpiä, parempia, kehittyneempiä. Kuin olisin perhosentoukka, ja muut olisivat jo perhosia ja halveksisivat hitauttani ja keskeneräisyyttäni. En silloin vielä tajunnut, että siinä niitä traumoja jo tuli käsiteltäväksi, ne tuntuivat niin tosilta ja nykyhetkisiltä, että luulin niitä todeksi. Mut traumojenkäsittely olikin tällä kertaa sitä, etten mennyt lapsuuteen, vaan lapsuuden ja nuoruuden traumat tulivat nykyhetkeeni, trauma update version2. Jouduin kokemaan samat tunteet, yhtä voimakkaina, mutta "tosina" nykyhetkessä. Sellaiseen en ollut varautunut.. Olin luullut, että aina voin järjellä vakuuttaa, että mennyt on mennyttä ja nykyisin on kaikki hyvin. Ja et oisin voinut sukeltaa traumoihin yksittäisinä. Mutta höps, eivät ne lapsenakaan tulleet yksittäisinä, vaan limittäin ja lomittain ja mun oli pakko selvitä niistä silti.

Tuli niin keskeneräinen, kelvoton ja huono olo, että en olisi halunnut olla olemassa. Jos en voi olla yhtä hyvä kuin muut, jos olen aina huonompi, heikompi ja jälkeenjäänyt, en halua olla lainkaan. Olisin halunnut palata kohtuun, sinne minne kuuluinkin. Tuli kuva siitä, miten käperryn pieneksi, itseeni, pienenen ja pienenen ja sulaudun pikkiriikkiseksi soluksi mereen. Se tuntui lohdulliselta, kotiinpaluulta, täydellinen seesteys, halusin sitä kiihkeämmin kuin mitään muuta.. Tuntui, että koska en ollut toivottu lapsi ja mut meinattiin abortoida ja myöhemmin antaa lastenkotiin, en kuulu tähän maailman alunperinkään, mun ei ois kuulunut koskaan syntyäkään, mulla ei ole oikeutta olla olemassa. Tuntui, että mä itse tänne tulin väkisin, halusin, koska olin niin utelias. Halusin syntyä, ja estin äitiäni abortoimasta minut (niinkuin äiti on kertonutkin; oli jo sairaalassa leikkausosastolla tekemässä aborttia, kun tuli yhtäkkiä vahva tunne, että EI, ja oli juossut sairaalasta ulos). Mua ei haluttu, vaan mä halusin, tulin väkisin. Käperryin itseeni, piiloon peiton alle, ja tuntui, ettei mun kuulu olla olemassa, mun kuuluisi kuolla, olis pitänyt kuolla ja tappaa itseni jo aiemmin, muiden vuoksi, ja koska tämä maailma ei halunnut mua, kukaan ei halunnut mua. Tuntui, ettei kukaan rakasta mua, eikä ole koskaan rakastanutkaan, eikä tule koskaan rakastamaankaan. Sopersin näitä asioita myös ääneen, mutta Naavaparran vakuuttelut siitä, että hän on aina rakastanut mua, tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa, en kyennyt uskomaan niitä. Tuntui, kuin Naavaparta olis hylännyt mut emotionaalisesti, aivan kuten äitinikin teki. En ollut varautunut tällaiseen, että joutuisin todella kokemaan ne samat rankat tunteet uudelleen realistisina nykyaikaistettuina.. Taistelin, koetin vakuutella itseäni jäämään. Kun halusin kuolla, tunsin elintoimintojeni alkavan hidastua -todella meneväni kuolemaa kohti. Koska syvässä meditaatiossa osaan hallita sydämensykettäni (saan sen nopeutumaan ja hidastumaan), pelkäsin paljon, sillä tuntui, että jos en saa itseäni vakuuteltua että mun kuuluu elää, mä todella kuolen, tahdonvoimalla. Välillä unohdin hengittää, ja kuin hukkuva, vedin happea kiihkeästi kun taas muistin. Hyperventiloin niin rajusti, että Naavapartaakin hirvitti, mutta en kyennyt tasaamaan hengitystäni, vaikka hän näytti mallia. Niin, ei yleensä aya matka näin rankka ole, tai vaaraksi, mut mulla on aika vahvoja syvimmät traumat.

Pelkäsin olevani todella hengenvaarassa. Mutta tuntui, ettei kukaan tajua, tai sitten ei välitä. Aloin kysyä Naavaparralta, haluaisiko hän että kuolen, tai haluaako kukaan että elän? Mutta en kyenyt uskomaan, kun Naavaparta kertoi miten paljon mua rakastaa. En kyennyt muistamaan, kun hän kertoi ihanista hetkistämme, ne olivat kuin jonkun muun elämästä, elokuvasta. Olin niin syvällä traumoissani. Hädintuskin edes muistin, kuka Naavaparta on, hän tuntui niin kaukaiselta. Tuntui niin kaukaiselta, että kukaan voisi mua aidosti rakastaa.. Tuntui, että ihmiset haluavat mun kuolevan, kaikki, kuin kituvan eläimen. Et toivoisivat että kuolen, jotten kärsisi enempää. Ja mietin itsekin, kuuluuko niin todella käydä. Mutta tiesin, etten pelkästään kärsi, vaan myös nautin paljon, tuntui vain että muut näkivät pelkän kärsimyksen ja säälittävyyden, kun olin oman räkäni liman peitossa itkettyäni. Jossain vaiheessa tuntui, että alan muuttua. Kuin perhosentoukka, mikä alkaa kuoriutua kotelostaan. Tuntui, että osaisin lentää, matkasin ajassa, olisin voinut päättää kehittää itselleni siivet. Mutta tulin surulliseksi, kun tajusin, etten voisi, koska silloin kukaan ainakaan ei voisi rakastaa mua. Olisin hirviö, mutantti, käsittämätön olento ihmismielelle, sillä ihmiset eivät voisi käsittää ja uskoa, että ihminen voi lentää. Joten tajusin, että jäisin yksin, jos valitsisin sen. Samalla seksuaalisuus nousi voimakkaasti. Olisin halunnut panna, niinkuin kiimassa oleva nauta. Halusin, että joku astuu mut, kaikki, kuka vaan! Nostin mekon helmaa, pyöritin pyllyäni kutsuvasti, ja sain orgasmeja. Hävetti kaukaisesti, mutta kiima oli vahvempi. Etäisesti muistin, että joku voi ottaa kuvia ja maineeni olla vaarassa. No, kuvien ottaminen oli itseasiassa kielletty, joten tuskin kukaan kuvia edes otti. Mutta viettelyni ei tehonnut: kukaan ei tullut koskettamaan mua, tai työntymään sisääni, vaikka olin niin kiimassa, että olisin voinut rakastella kaikkia. Tunsin, miten intohimo Naavaparran ja minun väliltä kuihtui, hävisi, ja myös rakkaus, koin Naavaparran hylkäävän mut tunnetasolla. Vai oliko se sittenkään tahallista, oliko se vain tragedia? Välillä pelkäsin, onko Naavaparta itse Kuolema. Miten traagista olla rakastunut kuolemaan, miten surullista. En pystynyt kestämään sitä, ettei kukaan halunnut enää seksiä kanssani, vaikka itse halusin niin kovasti, etten ollut enää viehättävä, ja kuitenkin kaikki muut naiset olivat. Kaikki mua parempia, viehättävämpiä, kypsempiä. Menin ulos yksin. Ja miten hyvältä yksinäisyys tuntuikaan! Tuuli kasvoillani, tuntui että jos vain nojaisin eteenpäin ja levittäisin käteni kuin siivet, voisin lentää tuulen mukana. Mutta en uskaltanut tehdä sitä, koska pelkäsin menettäväni ihmisyyden samalla, en voisi enää palata. Kuolemanpelko löi kasvoille. Huimasi, kun katsoin portaita alas, korkeanpaikankammo. Olisin halunnut oksentaa, mutta en kyennyt, koska se olisi ollut liian nöyryyttävää. Ajattelin oksentamisen pelastavan henkeni, mutta en saanut oksennusta tulemaan, vaikka laitoin sormet kurkkuun. Se ei vain suostunut tulemaan, kun häpesin liikaa. Koetin halata portailla istuvaa miestä, mutta hän väistyi ja sanoi "jospa ei..". Olisin halunnut kosketusta, rakkautta, mutta tuntui kuin koko maailma torjuisi mut. Halasin puuta, mutta sekin vetäytyi, sulkeutui, torjui. En saanut mistään tai keneltäkään rakkautta, en ollut toivottu, ja koko ajan näin maailman väreilevän kauneuden, miten kaikkialla virtasi energiaa ja kaikki tärisi himosta ja rakkaudesta, vain minä olin osaton siihen. Ja yhtäkkiä koko paikka näytti lapsuudenkodiltani, tavallaan. Kuin halvalta kopiolta siitä. Riippukeinu oli väärän värinen, yksityiskohdat vääriä, mutta tunnelma, tunteet samat.



Näin isäni kävelevän pihan poikki, ärsyttävän homssuisella tyylillä, kuin hessu hopo, housujen lököttäessä päällä. Ja yhtäkkiä halusin naida häntä.. naida lujaa, himo valtasi minut, valtava häpeä ja syyllisyys, tämä on väärin. Menin talon taakse piiloon, ettei kukaan näkisi, miten haluan omaa isääni, ja katselin hänen kävelyään sieltä. Keltään, mistään en saanut rakkautta, kosketusta ja mielihyvää, joten oma isäkin jopa jo kelpasi. Epätoivoisesti kuin nälkiintyvä ruokaa, kaipasin kosketusta.. Ja samalla mua oksetti, en kyennyt hyväksymään tällaista, yritin oksentaa, mutta en saanut edelleenkään oksennettua, näin vain sankon muhjan pohjattoman pohjan, joka kutsui mua kuolemaan. Kuin koko maailma olisi hokenut: olet viallinen, olet outo ja huono, et kuulu tänne, sun ei olis kuulunut syntyäkään, kukaan ei rakasta sua, etkö näe jo..

Menin metsikköön, näin valkovuokon. Se oli yhtä kuolemaisillaan kuin minäkin. Niin kaunis. Katsoin sitä, olisin halunnut rakastella sen kanssa, se värisi kuin laueten. Se alkoi avautua, ei nuokkunut. Mutta kun suutelin sitä, se nuupahti taas ja sulkeutui, torjui rakkauteni. Miksen saa rakastaa ketään, miksen saa olla rakastettu? Eikö kukaan halua mua? Miksei kukaan soita apua, vaikka olen kuolemassa? Haluavatko ihmiset, että kuolen? Ehkä mun sitten pitäisi kuolla todella..? Tällaisten ajatusten kanssa kamppailin. Lopulta sanoin ääneen, ja päätin itse soittaa apua. Sanoin: minä soitan itselleni ambulanssin. Mutta en löytänyt takkiani ja kännykkääni. Ja ihminen vieressä ei reagoinut mitenkään, vaikka näki että on hätä. En ole edes sen arvoinen, että mulle soitettaisiin apua hädässä. Mut sit päätin, että kävelen hakemaan apua. Ja kun en löytänyt kenkiäni, lähdin kävelemään soratietä pitkin paljain jaloin. Kivet pistelivät, mutta ei se tuntunut paljoa, kun henkinen tuska oli suurempi. Kävelin, mutta en kyennyt lähtemään. Tuntui niin yksinäiseltä, pohjattoman yksinäiseltä. En kyennyt hylkäämään Naavapartaa, en edes sillä hetkellä, kun luulin että hän haluaisi että kuolen, jotten kärsisi enää. Kun luulin, ettei hän rakasta, ettei kukaan voi rakastaa mua, koskaan. Käännyin takaisin Naavaparran luo, ja taas poispäin, kävelin ympyrää kuin eläin häkissään, kykenemättä päättämään.



Enkö saisi edes katsella muita, jos itse en saa enää saada nautintoa kenenkään kanssa koskaan? Nautinto yksin nimittäin ei lohduttanut enää, se teki vain surulliseksi, miten ihanalta tuuli tuntui, laukesin heti kun astuin ulos, mutta en halunnut enää laueta, en yksin. En halunnut nauttia lainkaan, jos sen piti olla yksin. Halusin edes katsella, jos en saisi enää osallistua. Tapasin Naavaparran puun henkenä. Hän tuntui olevan kaarnassa, puun jäkälässä. Silitin jäkälää, mutta se tuntui olevan surullinen siitä, että se oli jo vanha, se ei uskonut voivansa olla enää haluttava, ja alkoi kuihtumaan pois, se torjui kosketukseni kun ei uskonut että voisin haluta enää. Tulin hyvin surulliseksi, en pystynyt mitenkään ilmaisemaan ja vakuuttamaan sitä, miten paljon halusin, miten viehättävänä pidin Naavaparta-jäkälää puussa, vaikka se olikin vanha, miten rakastin ja halusin rakastella sitä..

Jossain vaiheessa näin Kuoleman fyysisenä hahmona kellarin portaissa. Säpsähdin ja luikin pois. Se oli puoliksi pimeydessä, kumara vanha naishahmo, mustahiuksinen ja jokin musta röpelöinen takki päällään, katsoi mua. Vaan yhtäkkiä kuolemia oli tilassa muitakin, olin kutsunut ne sinne, jokaisella seremonian osallistujalla oli oma henkilökohtainen kuolemansa, joka tarkkaili, punnitsi. Naavaparran kuolema oli selkäni takana, tunsin sen nojaavan selkääni vasten, se katseli Naavapartaa jolla oli silmät kiinni. Oli lohduton tunne, kun tuntui, etten kykene mitenkään suojelemaan. Kuolemat nimittäin olivat kaikkialla, ne osasivat liikkua miten tahtoivat ja pystyivät tappamaan yhdellä päätöksellä. Mut yhtäkkiä ymmärsin omaa kuolemaani. Mun kävi sitä sääliksi. Miten yksinäinen olento mahtaa olla se, jota kaikki eniten pelkäävät! Se, jota ihmiset eivät uskalla edes katsoa, saati koskettaa. Sen täytyy olla maailman yksinäisin olento. Ja kun sitä mietin, mun olis tehnyt mieli halata sitä. Yksin en uskaltanut, kysyin Naavapartaa mukaan, mutta hänkään ei uskaltanut. Tuntui, että jos olisin kasvattanut itselleni siivet, mustakin olisi tullut kuolema. Olento, joka muistuttaa ihmistä, mutta joutuu piilottelemaan siipiään selkänsä takana. Olento, joka pelkää niin paljon muiden tuomitsemista, ettei uskalla paljoa näyttäytyä. Ja jolla on maailman kurjin duuni: päättää, kuka kuolee ja milloin ja miten. Mut sen jälkeen, kun ymmärsin tuota kuolemahahmoa ja hyväksyin sen, yhtäkkiä näin, miten sen selkämys luikahti ovesta ulos. Kumarassa, lohduttomana edelleen, mutta tuntui, että se kuuli ajatukseni ja sai edes hieman lohdullisuutta synkkään yksinäisyyteensä: sentään joku olisi halunnut halata sitä. Ehkä se tuli surulliseksi, kun tiesi, ettei sitä voi halata tai henkensä menettää. Myöhemmin vitsailin, että sit kun ollaan vanhoja ja kuolemaisillamme kumminkin, harrastetaan kyllä Naavaparran kanssa kuoleman kanssa kimppakivaa ;D Se pitäis totuttaa varovasti kosketukseen, aivan kuten nälkiintyneellekään ei voi yhtäkkiä antaa paljoa ruokaa, se ei kestä.

Muutkin kuolemat katosivat tämän kuolemanaisen esimerkistä, niitä ei vain näkynyt enää. Ja pikkuhiljaa alkoi tulla edistystä muutenkin. Katselin varpaitani, ja yhtäkkiä näin, miten kauniit ne ovat; nuo varpaat, joita olen aina vihannut ja hävennyt. Liikuttelin omia varpaitani ja sain orgasmeja niitä katsellessa, rakastelin niiden kanssa. Ja tajusin, että mä olen jo kotona: kotona omassa kehossani. Kehoni on kotini, kulkee aina mukana, se on turvani, suojani ja rakkaani. Oksensin myös, yhtäkkiä ja rajusti, niin että osa meni lattialle ja osa ämpäriin. Oksensin lisää, kun näin tuotokseni. Noinko ällöttävänä äitini on mua pitänyt, kun on mut synnyttänyt? Tuntui nimittäin, kuin olisin synnyttänyt samalla kun oksensin, kuin se olisi jälkeläiseni. Inhosin sitä, en voinut hyväksyä, että jotain niin iljettävää tuli minusta. Mutta sitten tajusin, etten halua siirtää sukupolvien taakkaa: mä päätän rakastaa. Ja halasin oksennusämpäriä ja heijasin sitä sylissäni :D Ja tavallaan se sitten näyttikin siedettävämmältä. Tästä lähti nousu. Joku tarjos mulle vettä. Ja miten hyvältä se maistuikaan! Hihkaisin ääneen. VETTÄ! En oo ikinä maistanut, miten ihanan makuista vesi on.

Jonkin ajan päästä tämän jälkeen itkin ääneen, Naavaparran vieressä suojassa peiton alta. Muut olivat jo tolkuissaan, oltiin ainoat joiden prosessi oli vielä kesken. Tunsin itseni hauraaksi, avuttomaksi, juuri synnyttäneeksi kuin itse neitsyt maaria :D Tuntui, että kaikki katsovat meitä, ja niin itseasiassa katsoivatkin. Jossain vaiheessa siihen tuli uskomattoman kaunis nainen, joka jutteli Naavaparralle, tuli mustasukkaisuuden pistos, kun tajusin, että kukaan ei halua enää mua, ikinä, mutta Naavaparta kokee silti himoa muita naisia kohtaan. Se tuntui niin epäoikeudenmukaiselta! Mut sit pääsin sen yli, ja pyysin, voisivatko he rakastella siinä, saisinko katsella.. no, eivät he mitään tehneet, ihmiset katsoivat mua vähän oudosti. Mut mä halasin naista kuin viimeistä päivää. Ja huomasin hänen kaulassaan pihlajanmarjakorun (muovia tosin, mutta saman näköinen). Sellainen oli äidilläni lapsena, muistin, sanoin sen. Ja hän antoi korun mulle, laittoi sen kaulaani.

Olin aiemmin yön aikana kokenut kohtaavani kaikki rakkaimpani, halusin sanoa heille hyvästit, jos mun kerta piti kuolla.. Jossain vaiheessa kun koin olevani aivan kuolemaisillani, äiti oli siinä, ja ei suinkaan myötätuntoisena, vaan ivallisesti, vahingoniloisesti, voitonriemuisena hymyillen. Kammottava tunne. Halusiko hän sittenkin koko ajan, koko elämäni, että kuolen? Eikö meidän välit korjaantuneetkaan, eikö hän koskaan rakastanutkaan mua? Oliko hän kateutensa vanki, nuoruuden kateuden? Kamppailin, tuntui että oli tahtojen taisto äitini kanssa. Hän ei mua halunnut alunperinkään. Lopulta, ulkona, koin voittavani ja äiti alkoi kuolla, kuoli nopeasti. Mutta juuri ennen kuin hän kuoli, päästiin sopuun, halattiin, hän antoi anteeksi ja minä hänelle. Pelkäsin, onko hän kuollut oikeastikin, mutta ei onneksi ollut. Ehkä se oli symbolinen kuolema. Ehkä se äiti, joka olis halunnut mun kuolevan tai etten ois syntynytkään, ja joka oli ilkeä ja tyly eikä kyennyt rakastamaan, kuoli tuona yönä.. se puoli äidistä.

Jossain vaiheessa huomasin tytön oksentavan todella surkeana vieressäni. Ja tuli valtava myötätunnon puuska. Vaikka tiesin, ettei muita saisi häiritä, tuntui että mun on pakko halata häntä. Menin varovasti hänen viereensä ja halasin, ja hän alkoi nyyhkyttää lujempaa, hän tuntui saavan lohtua musta. Tuntui kuin oltaisiin kaksi kuolemansairasta, joilla oli vain toisensa, kukaan muu ei välittänyt. Aika lohduton ja samalla lohdullinen tunne.

Aloin kuulla Naavaparran äänen selvemmin, jopa uskoakin sitä. Miten hän sanoi, miten vahva ja rohkea oon.. rohkein nainen, jonka hän on tavannut.. nyt itkettää tätä kirjoittaessa. Ja itsekin tajusin, että niin olenkin, mä uskalsin kohdata vaikka mitä pelkoja ja traumoja, vaikka tiesin, että tulee olemaan yhtä helvettiä. Ja olin vahva, kun sain yksin itseni vakuuteltua, ettei mun kuulu kuolla. Ulkona nimittäin huusin ääneen: mulla on oikeus elää! Mä saan olla onnellinen! Mä saan nauttia elämästä! Mulla on oikeus hengittää perkele. Kukaan ei voi riistää elämääni, mä oon tänne halunnut ja sen takia mä tänne kuulun. Kukaan muu ei voinut vakuuttaa mua siitä, että mun kuuluu elää, kuin minä itse, yksin.. Mut kyllä se vaati vahvuutta, nimittäin tuntui lohdulliselta mielikuva siitä, miten palaisi loputtomaan mereen lillumaan, autuuteen. Naavaparran sanat lohduttivat, miten hän sanoi "sä oot ihan mieletön" ja muuta. Synnytin itseni, jälleen, hieman ehjemmäksi ja vahvemmaksi. Löysin rakkauden ja voiman itsestäni.


Vähän kyllä ärsytti, kun muut osallistujat tekivät siitä jonkin numeron. Siitä, että oltiin viimeisinä siinä, mä nimittäin puhuin ääneen juttujani, ja ne melkein pitivät mua jonain pyhimyksenä, tuli sellainen olo. Ihmiset, jotka itse eivät uskalla kohdata pelkojaan (muut tuolla ottivat ayaa paljon vähemmän ja eivät näyttäneet käyvän niin syvällä), helposti haluavat ihailla jotakuta "gurua", ja voi että mua turhautti kun tajusin, että ihmiset ovat käsittäneet aivan väärin matkani. Ihailevat mua vääristä syistä. Hävetti, olisin halunnut piiloon. Olin niin paljaana, hauraana, intiimisti siinä. Avasin silmäni ja katsoin Naavapartaa. Ja meinasin huudahtaa hämmästyksestä. Hänen kasvonsa olivat vähän kuin palapeli, tai surrealistinen maalaus, kulmikkaista paloista koostunut, mutta äkkiä se palautui normaalin näköiseksi. Katsoimme pitkään toisiamme silmiin, ihmetellen, kiitollisina.

Jossain vaiheessa helpotus siitä, että olen elossa, SAAN elää, ja mulla on oikeus elää, purkautui mielettömän vahvana nauruna ulos. Mikä tarttui, ja muutkin nauroivat. Se oli kaunista. Tunsin itseni vastasyntyneeksi. Ja vihdoin rakastetuksi, sittenkin. Tajusin, miten Naavaparta oli tukenut mua koko sen ajan. Tajusin, miten rankalta hänestä oli mahtanut tuntua, kun sanoin, että mun pitäis kuolla ja kaikki haluavat, että kuolisin, kukaan ei rakasta..

Oli todella helpottunut olo. Ja tunsin itseni vahvaksi. Vaikka matka oli aikamoisen outo, hämmentävä ja jälkeenpäin huvittavakin, silti koin oivaltavani syvällisesti tärkeitä asioita ja käsitelleeni traumoja turbovauhdilla. Uskon, että matkasta oli lopulta paljonkin hyötyä traumojen käsittelyssä. Harmi vain, miten paljon kokemuksesta jo unohtunut, ja miten vaikea enää samastua silloisiin tunteisiin, mielikuviin ja muihin. Miten todelta ne tuntuivat silloin, toisaalta kuin unen ja valveen rajamailla. Olihan se nyt aika huikeaa tehdä sovinto niin äitinsä, kuin itse kuolemankin kanssa :D

Ai niin, se vielä, että jossain vaiheessa sanoin ääneen kaikkien kuullen, että haluaisin fistata äitiäni, rakkaudesta, hänestä oon tullut ja mun nyrkki kuuluu hänen sisäänsä :D Huhhuh. En kyllä oikeasti haluaisi, siinä hetkessä se tuntui vaan just hyvältä idealta. Jossain vaiheessa kysyin, mitä kieltä mä puhun, ja oli vaikea muistaa sanoja. Halusin kotiin, tähän maailmaan, tähän tuttuun.. en muistanut, missä asuin, nimi kuulosti kaukaiselta mutta etäisesti tutulta.. mutta pikkuhiljaa todellisuus palasi. Muurahainen käveli kädelläni, hetki kesti hakea sanaa, mut muistin ja sanoin, kas muurahainen. Jonkin aikaa oli vielä sekava olo, mutta yllättävän nopeasti lopulta siitä selvisi. Seuraavana päivänä olin jo täysin fine. Nyt tuntuu, että pääsee taas psykoterapiassa eteenpäin, se junnasi vähän paikoillaan. Vielä joku päivä aion uskaltaa uudelleen, mutta ei ainakaan yli vuoteen. Sanotaan, että aya matka vastaa 10 vuotta terapiaa. Olihan se aikamoinen pikakelaus, paljon settiä mahtui muutamaan tuntiin, aivot kävi aikamoisilla kierroksilla. Mutta nyt on ihanaa olla taas täällä, normaalisti, ja ennen kaikkea ELOSSA. Mulla on oikeus elää, hengittää, olla onnellinen ja nauttia. Aivan yhtä suuri oikeus, kuin muillakin, on aina ollut.


Kertaan vielä muodon vuoks pääteemat, mitä käsittelin:
Kuolema, oikeus elää, mustasukkaisuus, kateus, pelko, yksinäisyys, rakkaudettomuus, itsensä auttaminen, hylkäämistrauma, itsemurha-ajatukset. Sain kokea, miksi ja miten päädyin siihen, että lopulta olisin halunnut ottaa hengen itseltäni, ja miten ja miksi selvisin siitä ja päädyin siihen, että haluan elää. Mutta tuo jo murrosikäisenä tekemäni päätös "haluan elää" syveni vielä entisestään.. Ja toisaalta kuolemanpelko lieveni. Haluan elää, mutta vielä joskus haluan kuollakin, joskus on mun aika. Aiemmin en ole päässyt niin syvälle kuolemanpelkoon. Olen päässyt siihen, että okei voin kuolla sit joskus jos on pakko, mut nyt pääsin siihen, että haluan kuolla sitten joskus, mutta sitä ennen haluan elää täysillä, rakastaa ja olla rakastettu ja tuoda hyvää maailmaan.

Olisihan vielä käsiteltävääkin:
Väkivalta, hyväksikäytöt, koulukiusaaminen. En tiedä, tuleeko noin konkreettisia teemoja käsiteltyä, vai onko enemmän aina teemoittain ja symbolisesti ja laajempina kokonaisuuksina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)