keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Naurun anatomiaa

Omakohtaista pohdintaa, en tiedä onko väitteilleni tutkimusnäyttöä, kommentoi jos tiedät (tai muuten vain kerro mielipiteesi, kokemuksiasi tai pohdintojasi) Tämä on vain yölllinen ajatuksenvirta nopeasti käsi liki krampissa käsinkirjoitettuna vihkoon 31.12.2016:

Oon kirjoittanut paljon itkusta ja sen merkityksestä. Nyt on selvästi naurun vuoro tulla huomioiduksi. Nauru ja itku mielestäni molemmat ovat kehittyneet tasapainottamaan kehon ja mielen tilaa, ne ovat "ylikuumenemisventtiileitä", ja siksi niin tärkeitä terveyden ja onnellisuuden kannalta. Molemmat myös vaikeutuvat tai katoavat, kun ihminen on hyvin lukossa, esim. vakavasti masentunut -toisaalta niitä voi myös tietoisesti herätellä ja oppia uudelleen.
Uskoakseni niiden tukahduttaminen on yhtä epäterveellistä, kuin konkreettisesti myrkyn nieleminen. Ironisesti itku ja nauru ja muutkin tunneilmaisut ja vapaampi oleminen on suomalaisessa kulttuurissa sallitumpaa päihtyneenä -monille jopa ainoa keino sallia itselleen "irrotella". Miksi niin monien on otettava toista myrkkyä, estääkseen kehon myrkyttyminen tukahdutetuilla tunteilla? Eikö voitaisi yhdessä luoda kulttuuria, jossa selvinpäin saa olla tunteellinen ja tehdä hupsuja asioita, jos niistä ei ole kellekään haittaa?

Sekä itkua, että naurua tukahdutetaan ja hillitään. Hautajaisissa ei oikein saisi nauraa liki kuollakseen, eikä häissä itkeä meikkejä ja räkää poskille, vaan itku on sallittua sopivan hillittynä. Kumpikin voidaan tulkita välittämisen tai kunnioituksen puutteena, vaikka ihmiset itkevät onnesta, nauravat suurimmille surunaiheille ja kaikkea siltä väliltä. Itku ja nauru eivät ole niin mustavalkoisia, vaan niihin on monia syitä ja tapoja. Synkimmille aiheille ja vaikeimpina aikoina ei usein enää voi muuta kuin nauraa, ja siitä juuri musta huumori saa ytynsä. Usein myös itku johtaa nauruun ja toisinpäin, joskus ilmenevät yhtäaikaakin, ja ilman syytä (ainakaan syytä ei aina tiedosta).

Nauru ja itku laittavat ihmisen takaisin tasapainoon, kehon flow alkaa virrata taas elinvoimaisesti ja estoitta, patoumat ja tukkeumat aukeaa (tuskin kaikki, mutta osa). Siksi usein myös seksuaalisuus herää vahvasti, tai ehkä se on luonnollinen osa tätä flow:ta. Olemassaolon olennainen osa terveellä ihmisellä on rakastaa omaa olemistaan niin, että haluaa sen jatkuvan, ja koska yksilönä ei jatku loputtomiin, on halu lisääntyä.  Tai ainakin on halu nauttia, simuloida lisääntymistä, jakaa osa itsestään muille, kuten tässä kirjoittaessanikin teen, jätän jäljen. Vaikka esim. minä olen järjellä päättänyt olla vapaaehtoisesti lapseton, sama alkeellinen vietti sisälläni hyrisee antaen mielettömästi elämänhalua ja nautintoa: lisääntymisvietti. Joka voi ilmetä myös esim. luovuutena, ei aina pelkästään seksuaalisesti, voi kanavoitua muillakin tavoin. Libidon vahvuus luonnollisesti vaihtelee paljon yksilöittäin ja tilanteittain, mutta arkihavainnon perusteella näyttäisi sillä olevan korrelaatiota yleisen elämänilon kanssa. Toki hyvä seksi myös lisää elämäniloa eikä vain toisinpäin, se on positiivinen kierre.

Palaten nauruun. Nauroin viime yönä unissani jatkuvasti, ja välillä osa naurusta vuoti todellisuuteen häiriten kumppanin unta, vaikka koetin olla nauramatta ääneen. Sen takia tulin tähän lämpöviltin alle kirjoittamaan: en halunnut enää enempää häiritä nukkumista yrittävää rakasta.

Nauru on tarve päästää ulos, jos se ei ole mahdollista, edes analysoimalla naurua. Padottua, tikahtunutta naurua aivan kuten muitakin tukahdutettuja tunteita, on meidän jokaisen sisällä. On kielletty nauramasta joissain tilanteissa, paheksuttu vahvasti, tulkittu väärin -jopa rakkauden puutteena tai hulluutena - mikä eniten loukkaa pientä ihmispoloa, jos vilpittömästi sydämensä pohjasta on nauranut rakkaudesta. Tai vaikka nauraisi defenssinäkin, reaktion kieltäminen saa silti aikaan olon, ettei ole hyväksytty, luo stressiä. Taidanpa laulaa karaokessa seuraavan kerran "Mä rakkaudesta nauran, on siinä yks jos toinen.. mä rakkaudesta itken.. oon suomalainen".

Kun naurua on niin hallittu, ei kai ihmekään, että se ryöpsähtää joskus hallitsemattoman vahvana. Etenkin silloin, kun ei saisi nauraa tai maito turskahtaa nenästä ja kaikki katsovat tylysti sanoen sanattomasti "tuossa ei ole mitään hauskaa, ole ihmisiksi." Mitä hittoa! Ihmisyys on ennen kaikkea itkua ja naurua, tunteita ja niiden sallimisen ja ymmärtämisen kautta rakkautta, tasapainoa! Jos niinsanottua neutraalia "asiallisuutta" kaipaa, pitäisi kehottaa "olemaan robotiksi", sillä ihminen on tunteellinen eläin eikä täydellisyyden ilmentymä jakkupuvussaan. Robottiuteen pyrkiminen taas olisi jatkuva roolileikki ja itsensä narutusta, sillä robotteja emme vielä ole, vaikka eittämättä moni niin toivoisi. 

Mistä nauru yleensä syntyy? Paradoksista, mielen ristiriidasta ja siitä seuraavasta hämmennyksestä, joka ilman naurua voisi johtaa sekoamiseen, jopa kuolemaan, koska aivot eivät ehtisi käsitellä niin suurta informaatiota kerralla (esim. sydänkohtaus olisi mahdollinen). Tähän myös vitsit perustuvat tavalla tai toisella niin ihmis- kuin eläinmaailmassakin.
Kyllä, myös eläimillä on huumorintajua ja esimerkiksi koirien ja apinoiden on tutkittu "nauravan" läähättävällä äänellä, mikä viestii lajitovereille, että kyseessä on leikki, harjoittelu, eikä tositilanne, jolloin voi tehdä esim. valehyökkäyksiä ilman, että toinen alkaa tappeluun tosissaan. Naurun yksi tehtävä on siis "keventää tunnelmaa", osoittaa ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta ja ettei ole uhaksi. Siksi lienee myös moni nauraa hermostuneesti jännittävässä tilanteessa; vakuuttelee nonverbaalisesti toiselle olevansa vaaraton, ehkä jopa alistuva. Toisaalta nauru voi olla myös dominointia; jos esimerkiksi toinen uhkaa, ja toinen vain nauraa, hän osoittaa, ettei ota toisen uhkauksia todesta; ei siis pelkää toista.

Esimerkkejä naurettavista paradokseista:

Suuri vaara ~Ei mitään hätää

Todellisuus on x, on aina ollut, niin olen sen kokenut ~ Todellisuus onkin y, on ehkä aina ollut, on muuttunut tai olen kokenut väärin ja ollut siis mahdollisesti koko ajan vaarassa. Kumpi on totta, vai onko kumpikaan, mikään? Vakaa pohja, jolle olen taloni rakentanut, oliko se vain maan heijastuma veteen?

Tunne ~ Järki

Ystävä ~Vihollinen

Saa itkeä, se on hyväksi ~Ei saa itkeä, tapahtuu jotain pahaa

Alitajunta ~ Tietoinen mieli

Aistimus x ~~Aistimus y

Kipu, pelko, vaara ~ Luottamus, nautinto, kosketus (esim kutiamisessa)

Nauru on siis aivoille aikalisä. Se korjaa haitallisen aivokemiallisen epätasapainon ja mahdollistaa samalla vaikeankin asian käsittelyä (alitajunta alkaa jo käsitellä, tietoisen mielen vielä "levätessä"). Nauru tulee usein silloin, kun tapahtuu jotain odottamatonta -ympäristössä tai omassa mielessä. Minkä vuoksi usein esim. päihtyneenä naurattaa -aivokemia muuttuu hetkellisesti ja tulee myös paradokseja mieleen kun kyseenalaistaa totuttua.

Suurimmille oivalluksille, ja pahimmille peloille ei voi usein muuta kuin nauraa kippurassa, etenkin jos oivaltaa, ettei olekaan mitään pelättävää. Nauru tulee siis usein helpotuksesta, joka myös on äkillinen muutos. Samoin itku tulee usein vasta tilanteesta selvittyä, saattaa takaisin tasapainoon, kun itse vaaratilanteessa on käytettävä kaikki energia selviytymiseen, ja stressin jääminen päälle olisi haitallista. Nauru toimii usein myös jälkeenpäin tilanteen nollaajana.

Toki joskus nauru voi olla vaaraksikin, ja sen tähden ehkä sitä on pelätty ja rajoitettu. Ihminen, joka vaikkapa nauraa sodassa ampuessaan, voi muiden mielestä olla todella pelottava, "tullut hulluksi", vaikka itse tilanteessa nauru voi olla ainoa keino, joka pitää ihmisen järjissään, purkaa paineita. Nauru voi olla vaaraksi, jos ristiriita on niin suuri ja äkillinen, ettei saa naurua loppumaan ja menettää toimintakyvyn vatsan krampatessa. Nauruun itseensä voinee kuolla, jos se on liian raju, tai välillisesti. Olen meinannut hukkua nauraessa, ja siltikään en voinut lopettaa naurua, koska ajatus, että hukkuisin nauruun, oli niin hauska (=ristiriita, paradoksi, koska nauru on assosioitunut hauskuuteen, kuoleminen taas äärimmäiseen epähauskuuteen). Nauroin myös hysteerisesti, kun ystäväni putosi jäihin -sain pelastettua, mutta hillitön nauru teki siitä moninverroin vaikeampaa.

Ehkä näistä syistä ihmiset pelkäävät naurua. Se tarttuu herkästi ja voi olla väärässä tilanteessa tuhoisaa. Mutta en usko tukahduttamisen olevan ratkaisu. Olen nauranut yleensä sitä holtittomammin, mitä ahdistuneemmassa tilanteessa olen ollut ja mitä enemmän padottuja tunteita sisälläni. Silloin se tulee ulos yleensä "väärässä" tilanteessa, pamahtaa kuin painekattilan kansi ennakoimatta.

Ehkä jos nauraisimme ja itkisimme säännöllisesti, turvallisessa tilanteessa, ehkä oikeassa vaaratilanteessa toimintakyky sitten säilyisi? Nauru ja itku yhdessä muiden kanssa myös lujittavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Paitsi, jos jonkun kustannuksella tehdään pilkkaa, silloin se voi olla traumaattista asianomaiselle, merkki hyväksymättömyydestä, ja yhdistävää naurajille, samalla myös hajottavaa heille, koska myötätuntoa kiusattua kohtaan ei saa täysin blokattua vaikka yrittäisi, ja mieleen hiipii pelko "entä jos itse olisin tuo pilkattu?". Sallittu kohde, kuten vitsit, on sopuisampi kanava; lienee taide ja huumori parantavat kansanterveyttä paljonkin, vaikkei sitä yleensä tunnusteta.

Ja vitsejähän riittää, niitä tuntuu olevan muutamia perustyyppejä, keksittekö mitä?

Mitä synkemmät olosuhteet, sitä enemmän ilmaantuu yleensä huumoria, joko yhteisöllisesti, tai yksilön mielessä. Huumori on voimavara vaikeista tilanteista selviämiseen. Ehkä siksi koomikot ja narrit ovat usein rikkinäisiä, ehkäpä huumorin kehto on pahimpien pelkojen syleilyssä. Vaikeissa olosuhteissa jalostuu oudon, kieron ja tiiviin huumorin timantteja. Huumorintaju saa näkemään iloa ja lohdullisuutta, vitsejä vaikeimmissakin tilanteissa, se tuo voimaa ponnistella ja etenkin jos voi kuvitella vielä joskus jakavansa surkuhupaisan sattumuksen tarinana. 

Niin, mistä tämä sepustus lähti? Päivällä join kupin kahvia, siinä päihteeni. Käytiin nukkumaan, en halunnut nähdä painajaisia, joten sanoin: "Koetan nähdä unta, missä seikkaillaan maailmankaikkeudessa käsi kädessä, aivan turvassa ihmetellen yhdessä kaikkea eteen tulevaa." Siinä kehotus aivoilleni pistää ranttaliksi, kuin "Ole hyvä" -kehotus susilaumalle eläinkaupassa, tarkoittaen koiranruokia hyllyssä eikä suinkaan elävää ravintoa.. Ei mieleni tarvitse kuin luvan vain.. Totisesti tarkasteltiin universumia!

Unessa oli kaikki rakkaani koolla ja vuorotellen ihmettelimme meitä askarruttavia asioita, paradokseja, kyselimme ja saimme vastauksia kuvina suoraan mieliimme. Yhteiseen mieleen, sillä meillä oli telepaattinen, kuvallinen yhteys. Sanoja ei tarvittu, sillä yksi kuva todellakin kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Liikkuva, kaikin aistein ja tuntein koettava kuva kertoo vielä enemmän!
Mitä enemmän kyselimme, sitä enemmän saimme tietää, ei ollut mitään kiellettyjä kysymyksiä tai sellaista, mihin ei olisi ollut vastausta samantien. Kuin supertietokone, google johon ei ehdi näpytellä, kun se jo tietää mitä aiomme kysyä nyt, ja seuraavaksi, ja seuraavaksi.. Se tietää kaiken, se ON kaikkeus. Ei tarvitse kuin muodostaa yhteys siihen, ja siihen ei vaadita kuin sallia se itselleen. Antaa lupa sille, mitä koko mieli, keho, maailma halajaa.
Niin, vastaukset olivat samaan aikaan niin absurdeja ja itsestäänselviä, suuria oivalluksia ja mitättömän kauan odotettuja ja aina tiedettyjä, ettei voinut kuin nauraa. Vastaukset olivat niin äärettömän surullisia ja samaan aikaan huippulystikkäitä, että nauroimme liki kuollaksemme, minä ja kaikki rakkaani, vedet silmissä.

Ja kaikessa oli ykseys, aivan kaikessa, ykseys ja rakkaus, tuhoisimmisakin mielikuvissa kaiken takana taustalla. Sekin oli niin käsittämättömän hauskaa, lohdullista ja surullista samaan aikaan. Kaikki, mitä olen etsinyt, ihmetellyt, pelännyt, halunnut, onkin ollut tässä kaiken aikaa. Jokainen hetki on kaunis ja kokonainen sellaisenaan.
 
Pystyimme kysymään mitä vain kuva-ajatuksena, ja meille näytettiin. Ei kuten opettaja kertoo elävästi, vaan sukelsimme siihen kokemaan, ja kuulimme oman naurumme, kehomme kaukaa. Sukelsimme niin mielen syövereihin, aivosoluihin, mielen ristiriitoihin, kuin maailmankaikkeuden ääriinkin, avaruuteen, perhesuhteiden tilanteisiin.
Ja koko ajan etäisesti tiesin, että rakas koettaa nukkua vieressäni, närkästyneenä, huvittuneena ja hämillään: Miten, miksi ihmeessä joku voi nauraa noin? Keskellä yötä, nukkuessaan, uudelleen ja uudelleen, silti heräämättä?

Oli siis kolme todellisuutta päällekkäin, moniajolla. Kokemus mihin sukellettiin unessa, tietoisuus kehoistamme unen sisällä, jotka jäivät odottamaan nauraen jonnekin sillä aikaa kun sukelsimme kehottomina kokemaan, sekä tietoisuus kumppanista vieressäni ja etten saisi nauraa niin vahvasti, että se tulisi unien kerrosten läpi nukkuvan todellisuuteen, jossa makasin sängyssä.

Tuo kolme todellisuutta päällekkäin on merkillinen juttu, sillä olen kokenut saman aiemminkin, päihtyneenä ja selvin päin, unessa ja valveilla. Päihtyneenä tajunta laajenee helpommin, mutta se ei ole ehto tai edellytys, eikä takaa mitään. Toiset ovat herkempiä tietyissä asioissa luonnostaan, kuin toiset. Koen, että tietyt päihdeaineet ainoastaan auttavat avaamaan lukkoja tietoisuuden ja alitajunnan välillä -mutta samat lukot voi saada auki selvin päinkin, esim. meditoidessa, seksissä tai unessa, tai ihan muuten vain läsnäolevassa, herkässä tilassa sattumalta.

Valveilla, selvin päin jokin aika sitten 1) samaan aikaan käsittelin traumojani kokien ne uudelleen ja pohtien ratkaisuja (olin menneisyydessä elävästi) 2) puhuin pikkusiskoni kanssa puhelimessa keskittyen puheluun (olin "nykyhetkessä", normaalimaailmassa 3) ja samaan aikaan havainnoin joka senttimetrillä näkyvää ihmeellistä, elävää pölyä/utua, joka näytti olevan täynnä elollisia olioita, bakteereja, siellä täällä kiemurtelevia pieniä matoja ym, joita en normaalisti näe ja yhtäkkiä näin kirkkaasti, valoa vasten. Lattiasta kattoon ja erityisesti pintojen päällä niitä oli paljon, siten ettei muodoista meinannut saada kunnolla selvää kun kaikki oli liikkuvan udun peitossa. (tietoisuus maailmasta, joka on ilmeisesti koko ajan läsnä, mutta yleensä sitä ei havaitse -ei ole resursseja havaita sitä muuta kuin äärimmäisen läsnäolevassa tilassa).

Tuossa mielentilassa, selvinpäin ja valveilla, koin siis kolmea eri todellisuutta yhtä vahvoina ja samaan aikaan. Näiden ja muutamien muiden kokemusten myötä en voi olla miettimättä multiversumin mahdollisuutta, jota tieteessäkin kai pohditaan yhtenä teoriana, mutta jota on hyvin vaikea todentaa.

Palaten erikoiseen uneen, jossa myös koin montaa todellisuutta.. Kumppanin vuoksi koetin siis olla nauramatta, nauraa vain unessa. Mutta se oli mahdoton tehtävä! Yritä itse, samalla kun kaikki rakkaasi ja koko universumi nauraa kuollakseen kanssasi ja ET SAISI NAURAA, et missään nimessä, koska on NUKKUMA-AIKA.

Kun koko sen hetkinen maailma tuntui todemmalta, kokonaiselta, täysin ehjältä ja loogiselta (vihdoin!), ja valveillaolo mitä suurimmalta ja puutteellisimmalta pelkistetyltä harhalta, petokselta. Ihmettelin itsekin, miten kaiken tällaisen jälkeen voin olla järjissäni. Sillä tunnen olevani enemmän järjissäni kuin valtaosa ihmisistä, herännyt. Toisin kuin valtaosa suorittaa elämäänsä, ei ELÄ, vaan tottelee, laahaa, on kuin koomassa oleva ihmisrobotti ulkoa tulevien paineiden ja normien ohjailemana, ei ajattele itse ja kriittisesti. Suurin osa ihmisistä on kuin lampaita, orjia, ja tyytyväisiä siihen. Ei siinä mitään, mutta kaikille se ei sovi, ehkä eroja on ihan geneettisestikin. Osa on edelläkävijöitä, luovia, johtajatyyppejä eikä alistujia ja seuraajia, ja haluavat muuttaa maailmaa uskoakseen paremmaksi. Kuulun jälkimmäisiin, se on jo melko selvää. Olen aina kuulunut. Jo syntyessäni katsoin maailmaa avoimin, tietoisin silmin, enkä isäni mukaan itkenyt syntyessäni ollenkaan kuten vauvat yleensä tekevät, vaan katsoin, minne olen tullut, uteliain viisain silmin.

Unessa vihdoin tunsin olevani kokonainen, ehyt, selkeä, ymmärrettävä.. eikä haitannut, vaikkei käsityskykyni riittänyt kaikkeen, koska olen vain osanen, juuri omassa suloisessa sisustetussa ekolokeroisessani. Loinen loisessasi, toinen toisessasi, minä minussa loputtomana fraktaalina, joka peilaa itseään kaikkialla ja siksi kokonaiskuvasta on mahdotonta saada täyttä selvyyttä. Is a world like a flys eye? Kärpäsensilmä, valtava tietoverkosto joka sykkii kuin sydän orgasmissa. Miellyttää ainakin runollista puoltani tällainen arvelu, mutta tuskin kukaan voi tietää maailmankaikkeuden todellista ja kokonaista luonnetta, ihmisen käsityskyky ei riitä siihen, vaikka tutkimusmenetelmät joskus riittäisivätkin.

Niin, koeta olla nauramatta, kun lukemattomat sinät peilautuvat kaikkialla, ja kun suljet silmäsi, ne peilaavat edelleen mielesi sisälläkin, et pääse karkuun sillä sinä olet kaikkeus ja kaikkeudessa olet sinä. Jokainen mikropeilikin peilaa itseään, sinun räjähtämäisillään olevaa nauruasi. Älä naura.
Lopulta en enää kestänyt, kun oli kohtaus, jossa oli isäni eli aggressiivinen tunteidenhallinnassa vaikeuksia omaava henkilö ja lammas. Mitä pikku bääbäälle olisi käynyt, jos se olisi sattunut kirveellä puita pilkkovan isäni lähelle? Uhrilammas. Siinäpä ratkaisu. Tai silmiinkatsominen joka riidan jälkeen, tai ennaltaehkäisevästi. Niin naurettavan helppoja, pieniä, on ratkaisut isompiinkin pulmiin lopulta, sillä isot pulmat ovat vain pienten vaikeuksien kasautumia ja samoin ne voi purkaa korjaavien kokemusten kerryttämisellä.
Niin hupsun pienistä iloista iso onni koostuu ja pienistä yksinkertaisista osasista koostuu monimutkainen, valtava multiversumi, jossa kaikki onkin lopulta yksi, sama, muuttuva osasten sulauma. 

Niin, en kestänyt enää, vaan heräsin, ja sanoin "Anteeksi, en kai herättänyt..?" ja samalla räjähdin nauruun tajuten kumppanin valvoneen kituen koko ajan; kehtaankin kysyä, herätinkö.
"Anteeksi, saanko mä nauraa.. naurattaa niin hirveästi..", jatkoin, ja nauru tulvi suustani, muuttuen yhtäkkiä liikutuksen huutoitkuksi, sitten se oli ohi. Pakko oli vielä koettaa kertoa, miksi nauroin, mutta ei siihen ollut sanoja. Jos vain olisin voinut taltioida uneni elokuvaksi, vannon, että jokainen videon näkevä olisi saanut nauruhepulin, kenties niin ihminen kuin eläinkin.

Vaan ei, kuin kamera veteen upotettaisiin hienon kuvausreissun päätteeksi, tunsin unimuistoni hälvenevän, vääristyvän, unohtuvan kuin savu ilmaan, ja mitä kiihkeämmin sitä koettaa ottaa kiinni, sen nopeammin sen katoaa. Miksi, en tiedä. Sama ilmiö tapahtuu unista herättyä aina, ja myös hyvän seksin jälkeen -muisto alkaa haihtua ja sormet kilvan koettavat kirjoittaa tai suu pukea sanoiksi -mutta sanat auttamatta vääristävät kokemusta joka tapauksessa, joten ei se jää talteen, vaikka sen saisikin taltioitua. Ehkä maailma ei ole valmis vielä kohtaamaan itseään, ehkä tämä on jokin itsesuojelumekanismi, tai ehkä mulla on vain pirun hyvä mielikuvitus. Tuhoa itsesi tai muistosi maailman salaisuudesta, jos sen saat nähdä, tai tekeydy hulluksi niin, ettei sinua uskota ja sanomasi kuulostaa aivan absurdilta. Jo lapsena koin samoin, mulla on kirjoituskin tallessa siitä, miten "keksin maailman salaisuuden, mutta en voi koskaan kertoa sitä kellekään, koska ihmiskunta voisi käyttää sitä väärin, tuhoisasti. Jos koetan kertoa sen, joko mua luullaan hulluksi, sanani vääristyvät tai tulen hulluksi, maailma suojelee salaisuuttaan."

Ei sen väliä. Häviää, mikä häviää, mutta jotain siitä jäi, sillä olin herätessäni pirun onnellinen ja seesteinen. Ja olipahan ainakin hitonmoinen uni, kuin monty python vitsejä potenssiin sata!

Oivaltavaa, rakkaudellista, ihmeellistä vuotta 2017!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)