tiistai 13. joulukuuta 2016

Rakkaus on valoa

Pitäis vaan opetella olemaan lempeä ja rakastava itelleen (ja samalla muille). Oon huomannut, että aina kun olen tuomitsevassa, syyllistävässä ja tosi negatiivisessa olotilassa itseäni kohtaan, jopa julma, sen tuntee kehossa, sydämessä etenkin. Silloin sydän värisee sykkiessään kuin hätäsignaalia lähettäen ja se loppuu vasta sitten, kun pääsen takaisin "normaaliolotilaan", usein vain itku palauttaa myötätunnon ja suhteuttaa asiat omille mittasuhteilleen. Oon pohtinutkin, kuinka haitallista tuo "ikävä värinä" mahtaa olla, tuntuu ainakin ihan kammottavalta ja pelottavalta. Tulee myös rytmihäiriöitä ym. kurjasta mielestä.

Toisaalta oon havainnut, että oikein rakastetussa, lempeässä, ja onnellisessa olotilassa sydän värisee myös, mutta kuin voimaa-antavalla taajuudella, siltä se ainakin tuntuu. Siihen haluaisin pyrkiä. Tosin hyvä väreilykin alkaa kuristaa kurkkua/oksettaa liian kauan jatkuessaan, ehkä se on "yliterveellinen" eikä sitä voi liian kauaa jatkaa, enemmänkin "tehokuuri" kuin pysyväksi olotilaksi tarkoitettu. Mut ehkä se kumoaa edes osan noiden pelottavien värinöiden vaikutuksista.

Oletteko muut huomanneet sydämissänne tai muuten kehossa outoja tuntemuksia eri mielentiloissa? Miltä tuntuu raivo, viha, syyllisyys, pelko, inho, ilo, helpotus..? Keho varmaan jatkuvasti on vuorovaikutuksessa mielen kanssa, mutta kuinka paljon niitä viestejä blokataankaan, tulkitaan väärin tai ei välitetä niistä. Mulla myös vaihtelee paljon mielentilan mukaan havainnointikyky. Hyvin läsnäolevassa tilassa en ajattele niin mustavalkoisesti, vaan laajemmin ja lempeämmin, havaitsen tarkemmin, niin itsessäni kuin ympärillänikin tapahtuvia asioita.

Esim. päänsärky: oon aina luullut, että päänsärky koskee koko päätä tai ainakin laajoja alueita, mut viime aikoina oon alkanut havaita, et yleensä se on hyvin pieni kohta, jopa vain sormenpään kokoinen, mitä koskee, ja se heijastuu muualle tai epämääräistyy. Jos sen paikallistaa, kipukin hellittää helpommin. Ja kaikkiin kipuihin tuntuu auttavan lempeä rakastava ajattelu, kuin kuvittelisi hoivaavansa sitä kipeää kohtaa ja lähettävänsä sinne tsemppausviestejä.

Itkun uskon auttavan myös paljon aikalailla mihin vain, jos itkee "loppuun saakka" ja hyväksyy sen muassa tulevat tunteet, antaa virrata vaan, koko kehon flow lähtee virtaamaan, padot aukeaa ja on vapaa olo. Kun heittäytyy elämän luonnollisen virtauksen mukaan eikä haraa vastaan; huomaa, että se kannatteleekin, siinä voi kellua ja mennä sen mukana, ei TARVITSE ohjailla ja kamppailla, tuntuukin lohdulliselta juuri se, mitä on pelännyt. Syväksi läsnäoloksikin sitä vois kutsua, mut sanoin nyt tuon vertauksen.
Mulla on pari kertaa lähtenyt esim. kova flunssa samantien kunnolla itkettyä. Hetkellisesti tulee välillä päänsärky kun vahvasti itkee (sekin tuntuu olevan enemmän silloin, jos on koettanut estellä itkua -hapenpuutetta?), mut esim. flunssan kohdalla nenän tukokset aukes ja pystyi taas hengittämään vapaasti, muutkin oireet lähti ja tuli tosi energinen, raikas olo. Mut räkärättejäkin lensi lattialle itkiessä ainakin 30, johan siinä on hirmuinen määrä mikrobejakin, ja kyynelten mukana lähteneitä stressihormoneita, kuona-aineita ym.

Toisaalta tosi epähyväksyvästä ja kaameasta mielentilasta on myös tullut flunssa tai muu vahva fyysinen oire aikalailla samantien. Keho ja mieli, koko ajan yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Esim. viime yönä oli aika vaikeaa, vein tahattomasti miesystäväni yöunet kun nousi traumoja pintaan. Sain itkettyä hyvin ja käsiteltyä traumaa, tulikin helpottunut olo, mutta koin syyllisyyttä rakkaani yöunien heikentämisestä koko yön, enkä päässyt irti siitä, joten en saanut sitten unta itsekään. Ja kas, aamulla oli sairas olo, en pystynyt hengittämään syvään, rintaa pisti ja kumartaessa erityisesti. Aloin pyytämään anteeksi itseltäni, syyllistämistä ja eilisiltaisia julmia ajatuksia itseäni kohtaan (mikä toki satuttaa myös toista: nähdä rakkaansa olevan ilkeä itselleen). Hengitän myös rauhallisesti ja samalla ajattelen itsestäni rakastavasti, ja jännästi olotila on kohentunut paljon -ei kokonaan vielä, mutta paljon parempaan päin, voin jo hengittää syvään ja tuntuu enää lähinnä vähän flunssaiselta, kun aamulla pohdin jo, et pitäiskö soittaa lääkäriin.

Eikä itkemistä pitäisi arvottaa tai pohtia, mikä on kyllin suuri asia itkettäväksi: ei itkulle tarvitse oikeutusta, voi itkeä ilman syytäkin -itku voi tulla ilostakin. Ylipäätään mulla tulee usein itku syvästä läsnäolosta, on tunnetila sitten mikä vain. Tuntuu että itku, samoin kuin naurukin, on aika luontainen, yhteisöllinen reaktio ihmiselle, mut kulttuurissa ja kasvatuksessa tukahdutettua (miksi, sitä voidaan pohtia, Suomessa esim. sota-ajat varmasti vaikuttaneet; ollut pakko keskittyä selviytymiseen ensisijaisesti eikä tunteille ja ihmissuhteiden, itsensä hoitamiselle ole jäänyt niin sijaa). Vaikka ketä nyt oikeesti kyyneleet haittaa? Suomen kylmissä oloissa tietysti on voinut ehkä jäätyä poskille ja aiheuttaa paleltumavaaraa, mutta voisihan sitä varten kuljettaa vaikka nenäliinaa mukana ;D Itkun ainoa "haittapuoli" on, että se voi herättää muissakin tunteita, mutta onko se oikeasti haitta? Olisiko se nyt paha laisinkaan, jos joskus koko lauma itkisi yhdessä ja jatkaisi sitten taas askareitaan raikkaampana, energisempänä, puhdistuneempana? Sen sijaan, että tukahdutetaan ja millä sitten itse kukin koettaa itseään lohduttaa (esim. alkoholi, shoppailu, ahmiminen, yli-kuntoilu, yli-siisteys, läheisriippuvuus jnejne.). Uskon, että suomalaisuuden yks "kansantaudeista" on fyysinen ja emotionaalinen yksinäisyys. Eli oikeastaan tunteiden näyttämisen ja lohdutuksen puute. Kulttuuri on onneks muuttumaan päin, on tullut halailua, avoimempaa kommunikointia, suvaitsevaisuutta.. Mutta edelleen on työsarkaa!

Uskon, että mikä tahansa hoitomuoto kullakin on, hoitoa tehostaa varmasti rakastavat, hyväksyvät, lempeät ja kannustavat ajatukset niin omalta, kuin muidenkin taholta. Ja halu parantua, oli sitten psyykkisiä tai fyysisiä vaikeuksia, vai voiko niitä edes jakaa niin karkeasti?

Ja hmm, tämä nyt on vähän erikoinen väite, mut mä uskon, että rakkaus on oikeastaan valoa, luonnonvaloa. Sitä on kasveissa, eläimissä, ihmisissä, tähdissä, jopa bioluminoivissa eliöissä syvämeren äärimmäisessä synkkyydessä, kaikkialla. Samoin kuin pimeyttäkin, mikä on yhtä tärkeää ja mä veikkaan, että syvämeristä löytyy vielä paljon ennen löytämättömiä eliöitä, jotka elävät pimeyden suojissa -aivan kuten löytyy noita bioluminoivia eläimiäkin koko ajan lisää. Ei maapallosemmekaan ole vielä aivan tutkittu, ehei, uusia löytöjä tulee edelleen. Tietysti paljon turvaisampi ajatus, että kaikki olisi tutkittu tai ainakin tutkittavissa, ja kaiken voisi havaita omin aistein, mutta se ei vaan valitettavasti ole totta, ainakaan mun mielestä. Maailma sattuu olemaan käsityskyvyn ulottumattomissa ja kenties aina osa siitä jää sekavan käsittämättömäksi ja selittämättömäksi, vaikka utelias ihminen haluaisi tietää kaiken ja kokea siten olevansa turvassa. Mutta sen turvallisuudentunteen voi löytää myös elämän kaoottisuudesta, kellua siinä mukana, olla osa jotain mitä ei ymmärrä.

Ei ole mitään argumentteja esittää tämän Rakkaus on valoa- väitteeni puolesta, mutta olen kokenut äärimmäisen läsnäolon, onnen hetkinä muuttuvani valoksi, sulautuvani siihen, kuin sulautuisi universaaliin rakkauteen. Sittemmin oon löytänyt myös muita samantapaista kokeneita. Esim. Eija Kiviniemen Ajan ja paikan tuolla puolen on kirja, joka musta aikalailla kaikkien kannattaisi lukea. Samastun moniin hänen kokemuksistaan, vaikka itse en olekaan maannut koomassa päiväkausia ja toipunut siitä (tietääkseni, hahah, mutta mitäpä kukaan todella voi tietää ;D).

Valoksi muuttumisen ja maailman valoon sulautumisen kokemukset on olleet mulle elämäni voimaannuttavimpia kokemuksia (ja selvin päin, vaikka ensimmäisenä tulee joillekin ehkä ajatus alla olevasta kuvauksesta "Mitä toi on vetänyt kun tollasta kokee"). Eikä niiden hohtoa vie se, oliko kyseessä "bugi" aivoissa, vai jotain, mitä ei ole vielä tutkittu ja todistettu. Silloin katoaa oman kehon rajat, tuntuu kuin sulautuisin kaikkeuteen, on vaikea ajatella tai edes tuntea mitään, ihmisyys ja ihmiskehoni tuntuu olevan jotenkin todella kaukana ja merkityksetön, tärkeää on vain se äärimmäinen onni ja läsnäolo, jota en osaa sanoin kuvailla. Ainoa, mikä saa haluamaan palata, on muisto siitä, että "tuolla jossain" on ihania, rakkaita ihmisiä, jotka jäisivät kaipaamaan, jos jäisin tuohon onnen olotilaan enkä palaisi. Kun päätän palata, tuntuu kuin leijuisin hiljalleen vähän kuin höyhen kaukaa avaruudesta alaspäin.

Kehon rajat, tuntoaisti ja ajan- ja paikantaju palaavat pikkuhiljaa, asteittain sulavasti. Ensin tunnen yleensä oman kehoni painon, sitten tuntoaisti palaa ihoon ja tunnen esim. lämmön/kylmyyden, kosketuksen, näkö, kuulo ja lopuksi haju ja makuaistit, loogisen ajattelun- ja puhekyky palaavat. Silmiä en halua avata heti, tuntuu niin hauraalta, haluan totutella tuntemuksiin pikkuhiljaa, kuin ne olisivat ennenkokemattomia, ne tuntuvat aluksi liian intensiivisiltä: hellä kosketus tuntuu kipuna, silti sitä myös haluaa, mutta varovasti totutellen. Tuntuu vastasyntyneeltä, vaikka tietoisesti tiedän olevani aikuinen, tosin unohdan ikäni, sillä ei tunnu olevan niin väliä.  

Numerot, kirjaimet, aika, paikka, liian tarkat rajat -kaikki ihmisten aikaansaannoksia, pelkistyksiä, selkeyttämään maailmaamme, mutta samalla siitä jää oleellisia osia pois kun pelkistämme sen itsellemme ymmärrettävämpään muotoon. Äärimmäisen läsnäolon hetkinä tuntuu, että näkee maailman aidommin, kokonaisvaltaisemmin, osa filttereistä on hetken poissa: se tuntuu samaan aikaan sekä hyvin pelottavalta, että hyvin voimaannuttavalta.
 
Olen saanut kokonaiskuvan noista kokemuksista vasta pikkuhiljaa kokemus kokemukselta (eikä niitä ole ollut kuin todella harvoin), sillä sanoiksi pukeminen on ollut vaikeaa; muisti, ajattelu, kaikki kognitiiviset kyvyt ovat silloin jossain niin "kaukana" ja vaikeasti tavoitettavissa. Ja edelleenkin sanallinen versio kokemuksesta jää jotenkin tosi vajaaksi, vaikka jonkinlaisen kokonaiskuvan olen saanut tapahtumakulusta.

Tuntuu ehkä nurinkuriselta ajatella, miten voi kokea puhtainta onnea ollessaan yksinkertaisimmillaan, liki puhdasta valoa, kun yleensä älykkyyttä, kyvykkyyttä, tekevyyttä arvostetaan niin paljon. Mutta niin oon sen kokenut. Tuntuu jopa, että kaikki muu on vain pintaa, valo on oleellisinta, valo jota meissä ja kaikkialla on, koko ajan. Ja kenties siinä on yksi syy, miksi luonnonvalossa oleilu on niin tervehdyttävää niin psyykeelle kuin kehollekin -haluaisin todella itsekin alkaa olemaan taas enemmän luonnossa. Ehkä valoa varastoituu meihin, jokaiseen soluumme, kaikkialle, vaikkei sitä näe; kuin piilosokeri limonadissa, mutta tervehdyttävässä muodossa ;P Mutta jos asia on, kuten arvelen, rakkautta on piilevänä kaikkialla, jokaisessa meissä, kasveissa, luonnossa. Myös pimeyttä tarvitaan, molempia tasapainoisesti.

Voimia ja valoa, koetetaan rakastaa näitä osittain käsittämättömiä mikrouniversumejamme ja maailmoja toisissamme vaikka se onkin joskus vaikeaa <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)