keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Itseinhon ryöpsähdys

Eilen tuli melko yllättäen valtava inho sukuelimiäni kohtaan. Seksuaalisuus on nyt muutenkin ollut hyvin arvaamatonta ikävällä tavalla ja monimutkaista hyväksikäyttömuistojen noustua pintaan. Naavapartakin myönsi, että myös häntä on surettanut tilanne, on silti ollut kannustavana tukenani.

Arvelen, että vaikeat tunteet nousivat salakavalasti pintaan eilen sen myötä, kun keskustelin murrosikäisen pikkusiskoni kanssa, joka tosiaan yritti itsemurhaa syksyllä ja sen myötä omat nuoruusaikaiset itsemurhayritykseni ja niiden monitahoiset syyt ovat nousseet pinnalle. Haluan tukea siskoani, mutta samalla se on myös rankkaa, koska nousee pintaan omiakin muistoja ja käsittelemättömiä tunteita. Toisaalta hyvä, koska haluankin käsitellä traumojani ja käyn sitä varten psykoterapiassa -ei ainakaan tarvitse surkutella, ettei mitään nouse, ennemmänkin välillä toivois, että tahti olis vähän hitaampaa ja sais enemmän "lomaa" traumojenkäsittelystä, mutta ei, aivot tekee työtä yötä päivää, alitajunnassa ja tietoisesti. Toisaalta eheämmäksi kasvetaan, vaikka rankkaa onkin..

Niin, mä en jotenkin myöntänyt tai havainnut tunteitani, maalasin taulua ja tekemisellä tunteet jäi taka-alalle. Mies kyllä huomasi, että jokin on vialla ja kehotti itkemään, mut totesin, ettei mua itketä. Vessanpöntöllä istuessani tein suolihuuhtelua mahdollista peppuseksiä varten (pitkästä aikaa), ajatus seksistä kuitenkin myös ahdisti samalla kun toivoin seksiä. Suolihuuhtelua tehdessäni tunnustelin anaaliani ja voi että kun alkoi harmittaa yksi kohta, jossa löystynyt ihopoimu. Mitä enemmän sitä tunnustelin, sitä enemmän se mua kuvotti. Tuntui, että anaalini on viallinen, virheellinen, kaukana neitseellisestä ja viattoman suloisesta. Alkoi epäilyttää, että varmaan vaginakin on ruma ja ryppyinen. Ja ei, muiden vaginoita en ajattele rumina vaikka olis minkä näköinen, näen jokaisessa omanlaistaan kiihottavuutta. Yleensä hyväksyn oman vaginanikin epätäydellisyydessään, mut eilen en kyennyt. Viha ja inho nousivat vääjäämättä kuin kärpäset syömään paskaa. Patistin Naavaparran ottamaan kuvia vaginastani ja anaalistani kännykällä, HETI. Halusin nähdä, kaiken.

Silti järkytyin näkemääni vielä enemmän, kuin olin odottanut. Ehkä jotenkin salaa toivoin, että kuvissa näkyisikin suloinen, kuin lapsen vagina ja anaali. Sen sijaan näkyi ryppyjä, epämuotoisuutta, häppärit sinne-tänne epämuotoisesti ollen, värihäiriöitä. Vaginani näytti sietämättömän rumalta ja vastenmieliseltä, tuntui vaikealta ajatella, miten kukaan voi siitä kiihottua ja nuolla sitä? Ehkä siksi, että saapahan edes jotain pillua.. Halut meni täysin ja tuntui, etten voi harrastaa seksiä enää koskaan. Tuntui, että jatkossa aina jos yritän masturboidakaan, tulee tuo kammottava kuva rumasta vaginastani silmiini. Pohdin, olenko valehdellut itselleni vaginani olevan kaunis kaikki nämä vuodet? Aivan kuten anorektikko luulee olevansa lihava tai alkoholisti kieltää juomistaan. Vai vääristääkö kurja mieli nähtyä kuvaa niin vahvasti, että kiinnitän huomion vain rumuuteen? Joka tapauksessa tuli vahva pelko siitä, että kaikki on pilalla. Seksielämä, itsetuntoni, vaginani, anaalini, onneni, kaikki. Tunsin itseni myös naurunalaiseksi. Miten olenkin voinut uskoa kaikki ne kehut alapäästäni? Luullut, että se todella on muka kaunis, keskivertoa kauniimpi, kun se onkin keskivertoa rumempi. Ja eivät aivan kaikki ole kehuneet vaginaani kauniiksi, ovatko he nähneet sen rumuuden, mutta eivät ole kehdanneet sanoa?? Miksei kukaan ole ollut rehellinen minulle? Sanonut, että "eipä kyllä uskoisi, että olet niin vahva, kun ulkoapäin vaginasi näyttää kuin olisit 4 lasta synnyttänyt". Ei tiukan näköinen ulkoapäin lainkaan, ryppyinen, epämääräinen, inha.

Mies yritti lohduttaa, mut mun oli vaikea ottaa mitään läheisyyttä vastaan, itseinho oli niin kova. Lopulta suostuin itkemään ja mentiin sänkyyn halaamaan. En muista enää, mitä puhuin, mutta itkin katkerasti. Tuli vahvoja dissosiaatioita. Ne ovat pelottavia, kuin olisi hetken jumissa kahden maailman välissä, lapsi ja aikuinen ja on vaikea hahmottaa todellisuutta, vaikea tietää kumpi on. Tuntuu, kuin trippailisi selvin päin, ei miellyttävä tunne laisinkaan, tuntuu kuin olisi sekoamassa, hajoamassa. Fyysisesti ja psyykkisesti. Eilen esim. oikea puoli kehostani tuntui vakaalta ja kiinteältä, mutta vasen puoli tuntui kuin haihtuvalta savupilveltä joka häviää. Tunto hävisi vasemmasta puolesta lähes täysin ja keho tuntui vääristyneeltä, oudolta, epäluonnolliselta. Jossain vaiheessa aloin puhua siitä, miten äitini kanssa ekaa kertaa tuntui siltä toissapäivänä nähdessämme, kuin olisin hetken aikaa ollut hänen tyttärensä, en äitihahmo. Hetken aikaa roolit olivat "oikeinpäin". Äiti sanoi rakastavansa mua, ja ekaa kertaa ikinä osasin sanoa luontevasti takaisin rakastavani ja hetken kaikki tuntui niin luontevalta, onnelliselta, äiti lohdutti kun itkin. Sitä onnea kesti vain pari sekuntia, sitten taas roolit keikahtivat tutuille uomilleen, en hyvällä tahdollakaan voinut enää tuntea itseäni muuta kuin jonkinlaiseksi äitihahmoksi, vaikka tiedän äitini olevan mulle biologinen äiti. Tätä selittäessäni tuli uudenlainen dissosiaatio: kuin olisin ravisteltavaa nestettä, kuin mua ravisteltaisiin hitaasti ylös-alas, huimasi. Näkökentässä näkyvä avaruus silmät kiinni heilui sillä lailla ja tuntemus tuntui myös kehossa. Mutta sit nauroin asialle ja sanoin, että on aika hitonmoinen kokemus toisaalta, miksei tätä vois vain ihmetellä ja havainnoida, jotkut hakee tällaista erinäisistä aineista, mä saan selvinpäinkin tosi outoja tuntemuksia välillä.. Tuntemusten hyväksyminen auttoi vähän, en pelännyt enää niin paljoa.

Sillä kertaa paruin kuin lapsi jälleen, helpommin eilen, koska tunnetaakka oli jotenkin niin iso. En kuitenkaan saanut orgasmeja itkusta sillä kertaa, heh, mainitsemisen arvoinen poikkeus ;D Varmasti äidin tapaaminenkin herätti mussa tunteita; kaipuuta kaikesta siitä, mitä ei saanut, ja hämmennystä, pelkoa muutoksesta. En tiedä, kannattaako rooleja enää yrittää vaihtaa päikseen. Koen itseni äitihahmoksi, enkä voi sille mitään. Olen joutunut äidin rooliin jo pienenä lapsena ja kasvanut siihen, voi sattua vain enemmän jos väkisin irtaudun siitä, ja näin toimii ihan hyvin, mä oon meistä se tasapainoisempi. Toisaalta äitini kaipaa selkeästi äitiyttään mua kohtaan ihan huikean paljon ja epätoivoisesti yrittää rooleja keikauttaa. En vain tiedä, kenen etu se on, tai olisiko se jopa vahingoksi? Vai eheytyisinkö lisää? Jos voinkin olla taas "lapsi" äidin seurassa, entä jos hän ei olekaan luottamuksen arvoinen, mitä se tekee psyykeelleni? Olisiko turvallisempaa pysyä totutussa ja hyväksyä se, että haen kadotettua äitiä muualta. Toisaalta se pieni hetki, kun sain olla kuin lapsi äidin sylissä, tuntui tosi voimaannuttavalta. Tunsin pakahtuvani rakkaudesta ja sängyssä olikin helppoa saada ajatuksen voimalla orgasmeja, jopa vähän törkeästi mietin sitäkin, millaista olis rakastella äitini kanssa, tiedän, kieroutunutta. Mut pääosin mietin vain sitä, miten ihanaa olla rakastettu, vieläpä useamman ihmisen toimesta. Masturboin myös hiljaa lasidildolla äidin nukkuessa seinän takana, mutta siinä oli vaikea saada, sillä varoin hengästymistä ja pienenkään äänen pääsemistä.

Viime yönä Naavaparta lohdutti mua ihanasti, piti sylissä ja rohkaisi ja kun tuntui, että hajoan, dissosiaatio oli niin vahva, hän puheli rauhallisesti ja piti musta kiinni, sanoi että se tunne menee ohi kyllä. Ja kun olin sit edelleen aika sekavassa ja järkyttyneessä olotilassa kaikkine tunteineni, Naavaparta sanoi et parempi varmaan jos jään hänen viereensä nukkumaan. Vaikka on sovittu, ettei nukuta vierekkäin silloin kun Naavaparralla on työaamu, koska mä oon levoton nukkuja ja pilaan toisen yöunet. Puhun unissani, pyöriskelen, saatan herätä itkuuni, haen läheisyyttä kuin hukkuva tarttuu pelastusrenkaaseen, olen liian kuuma ja piereskelenkin vielä :D Naavaparta kehoitti, etten syyllistäisi itseäni. Mut silti en saanut kunnolla nukuttua, kun oli syyllisyys toisen yöunien pilaamisesta ja omasta vaikeudestani; miten paljon olen vaivoiksi ja miks mun pitääkin olla näin traumatisoitunut, miksen vain voi olla tavallinen ja helppo?

Syyllisyys sen varmaan teki, mutta aamulla herätessä Naavaparran jo ollessa töissä tunsin kipua rintakehässäni. Syvään hengittäminen koski kovaa, kumartaessa pisti rintakehään keskelle ja oli heikko olo, päänsärkyä. Ei ole ennen tuollaista ollut. Säikähdin ihan. Yölläkin olin tuntenut jotain rytmihäiriöitä, mulla nyt on niitä muutenkin, mut oli erityisen vahvoja ja menivät pois vain siten, että rauhoittelin itseäni lempeästi ja hengitin syvään.
Säikähdin toden teolla ja mietin jo, pitäisikö soittaa lääkäriin. Tajusin taas, että terveys on ykkösasia, ei todellakaan ulkonäkö. Pitäisi olla kiitollinen jokaisesta terveestä päivästä ja hetkestä, kun saa rakastaa ja olla rakastettu. Tuskin Naavapartaakaan niin paljoa lämmittäisi täydellinen nainen ulkoisesti, jos he eivät rakastaisi toisiaan. Ja jokainen meistä rupsahtaa ajan myötä, suloisimmatkin pillut muuttuvat. Joten kai pitäisi vain pyrkiä hyväksymään itsensä millainen ikinä kulloinkin onkaan. Pyysin anteeksi itseltäni ja vaginaltani mielessäni ja ajattelin rakastavia ajatuksia. Ja kas, kipu alkoi hellittää, rytmihäiriöt lievenivät ja aloin voida hengittää pikkuhiljaa syvemmin. Nyt yöllä on jo aivan terve olo, vaikka aamulla tuntui että olen tosi sairas. Huomaa, miten paljon psyyke ja fysiikka vaikuttavat toisiinsa.

Pitäis vaan jotenkin osata rakastaa vaginaani epätäydellisenä ja ryppyisenäkin. En tiedä, miksi kaikki epätäydellisyys muualla kropassa on niin paljon helpompaa hyväksyä, muttei vaginassa. Musta tuntuu, et se liittyy hyväksikäyttöjuttuihin. En koe olevani haluttava ja riittävä, koska mulla on aikuisen, eikä lapsen kroppa. Mut haluan oppia näkemään itseni himoittavana AIKUISENA, kypsänä naisena, kokeneena. Muutenkin, olisihan se vähän pedofiilimaista, jos Naavaparta kiihottuisi lapsen pillusta, eikä aikuisen? En saa lapsuutta takaisin, enää koskaan. En voi elää lapsuutta uudestaan sellaisena kuin olisin tarvinnut.

Pohdin myös, että jos Naavapartakin on oppinut hyväksymään ja rakastamaan mua virheineni, miksen itsekin voisi? Ja et jos Naavaparta olis yhtä julma itseään kohtaan kuin minä, kyllähän hänkin löytäis itsestään vaikka mitä vikoja. Ehkä todella olen yli-itsekriittinen. Vertaan itseäni omaan ihanteeseeni päässäni, jota ei välttämättä ole olemassa.

Anteeksi vagina, kun olin ilkeä sinulle. Anteeksi minä. Anteeksi Naavaparta. Oli vain niin kamalan paha olla, enkä sillä hetkellä tajunnut miksi; traumat puhuivat ja vaginan inhoaminen oli vain tekosyy. Mitä kamalia asioita puhuinkaan, että haluaisin että rumaa paskaa vaginaani runnottaisiin, pilattaisiin se lopullisesti kun se ei kerran kelpaa ja ole hyvä ja sellainen kuin haluaisin. Onneksi saatiin sopu aikaiseksi, onneks mulla on tukea vaikeissa prosesseissani, yksin en jaksaisi.

Tänään laittauduin nätiksi ja miellytin Naavapartaa. Peppuseksiäkin harrastettiin pitkästä aikaa. Oli kivaa ja kiihotuin paljon, mutta jotain lukkoja oli, liekö eilisestä julmuudesta itseäni kohtaan, en saanut yhden ainutta orgasmia :( Ei kyllä erityisemmin yritettykään miellyttää mua, vaan halusin antaa Naavaparralle nautintoa, mutta silti, toisessa mielentilassa olisin saanut monta orkkua. Petyin, mut aika hyvin käsittelin pettymykseni. Joku toinen kerta sitten... Joskus se vaan tuntuu niin epäreilulta, että silloin kun orgasmeja kipeiten tarvitsisi, on niitä vaikea saada, mut sit taas kun kaikki on jo muutenkin ihanasti, orgasmeja tulee helposti. Mut on mulla maalaaminen, se on uusi voimavarani nyt, kun seksuaalisuus on monimutkaista. Ja kuten Naavaparta on kannustanut: kyllä mä pääsen näistä yli ja seksuaalisuus on helppoa ja ihanaa jälleen <3 Voimia minä ja muut vaikeiden asioiden kanssa kamppailevat elontiellämme. Eli jokaiselle meistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)