keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Painajaisyö ja sen kirvoittamia ajatuksia

Traumat löi päin pläsiä kunnolla viime yönä. Sain nukuttua vaivoin 1-2 tuntia, jonka ajan näin painajaisia. Muunmuassa unta, jossa kohtasin jotain ihan minimaalista vääryyttä, mut se muistutti kaikesta muustakin vääryydestä, aloin huutaa, ja kun ihmiset sit toppuuttelivat ja halveksivat, huusin vielä lisää ja sanoin, että eikö mulla saatana IKINÄ ole oikeus olla vihainen. Että turpa kiinni, nyt mä saatana huudan hetken ettekä estä sitä. Enkä ole hullu, nyt turpa kiinni. Ahdistava uni, mutta hei edistystä, niinkuin ennen unissa, padottu viha ei purkautunut hallitsemattomana raivona, vaan mä "vaan" huusin epäsopivassa tilanteessa ja jälkeenpäin vielä pahoittelin kanssaihmisiltä ja halasin niitä ja itkin. Ehkä pienen kuuloinen juttu ulkopuolisen silmin, mut itelleni merkittävää.

Unimaailman muuttumisesta näkee aika selkeesti sen, miten edistyy traumojen käsittelyssä. Toki sen huomaa muustakin, mut se heijastuu myös unimaailmaan. Esim. ennen näin hyvin karmeita painajaisia joka yö, en oikein muita unia juuri nähnytkään, hyvätkin unet usein loppui ikävästi. Nykyään nään enimmäkseen neutraaleja, kivoja tai vaan-vähän-ikäviä painajaisia, mut todella ahdistavia painajaisia näen keskimäärin enää kerran viikossa-kahdessa. Sellaisia, joista jää ahdistunut olo koko päiväksi, vaikka tietää, että se oli vain unta.

Niin, ja sit ku kerroin niille ihmisille unessa, miks oikein huudan, mitä kaikkee mun sisällä on, ne yhtäkkiä heittäytyi sääliviksi ja ihaileviksi. Et "Miten sä oot voinut löytää niin suuren ilon ja voiman sisältäsi". Sanoin vaan, et mun on ollut PAKKO. Pakko. Tuskin olisin muuten elossakaan, sen verran elämän kuonaa osunut kohdalle.

Mitä suurempia varjoja, sen isompi valo on pakko löytää vastapainoksi, ettei muserru varjojen alle. Ja sit niitä varjoja on tilaa alkaa työstämään pienemmiksi vasta silloin, kun välitön selviäminen ei ole enä oleellisinta, eli juuri silloin, kun kaikki tuntuu olevan todella hyvin, koko elämän traumat lyövät kasvoille yksi kerrallaan.

Traumojen kohtaaminen on kuin miinojen purkamista. Kuin pitäis päästä miinakentän toiselle puolelle hyytävästä pakkasesta ja pimeydestä, jossa on aurinkoinen niitty. Kuin olis rakentanut ne miinat viinapäissään, eikä muista, miten ne teki (ei, suurin osa traumoista ei ole mulla syntynyt päihtyneenä, tuo on vertaus). Ja kun niitä lähtee purkamaan, joka kerta tuntuu kuin koko elämä voisi räjähtää palasiksi, voisi menettää kaiken, mikä on sulle tärkeää, yhdellä virheliikkeellä. Jopa itsensäkin.

Joten ymmärrän hyvin, että ihmiset mieluummin vaan väistelee ja sulkee silmänsä niiltä miinoilta, menee karkuun niitä kun näkee, oli ne sitten kuinka pieniä tahansa. Vaatii rohkeutta mennä miinaa päin, kun se välkkyy räjähtämäisillään. Alkaa purkaa sitä, tietäen, että kukaan muu ei sitä osaa tai siihen pysty, koska itse on sen rakentanut, koska se on aikoinaan pelastanut hengen tai on ainakin luullut niin. Haluaisi saada miinat äkkiä purettua, mutta tietää, että hätiköinti voi olla vaarallista.

Joten itse ne täytyy purkaa, mut muiden ihmisen läsnäolo ja kannustus lohduttaa. Ja et muut vähän muistuttais, mitä olikaan purettu jo, minkä näki auttavan. Koska joskus menee niin lukkoon, että pelko estää muistamasta. Vaikkei välttämättä monikaan uskalla tulla siihen vierelle tukemaan, katselevat kauempaa. Voihan nuo miinat uhata myös muita niiden lähelle tulevia tavalla tai toisella, ne on arvaamattomia.

Vaan miina pitääkin purkaa sisältäpäin, varovasti, tunnustellen. Sitä pitääkin ensin lempeästi halata, kuka olis uskonut?! Itkien, melkein sisuskalut samalla oksentaen, kuitenkin koko ajan rakastavasti halaten.
Vaan kun sen sit saa käsiteltyä pienemmäksi pikkuhiljaa, ja lopuks ryttää miinan kuoren, se onkin siinä taas seuraavana päivänä uudestaan. Kun sen kuori on sellaista ainesta, joka oikenee itsestään. Ja sit joka kerta ohi kulkiessaan säikähtää: tuossako tuo vielä on, enkö jo purkanut sen, eilenhän sitä ei enää ollut?! Oliko se vain unta? Onko se edelleen räjähtämäisillään?
Vaan kuori hämääkin; miina voi olla purettu jo täysin vaarattomaksi, vaan kuori on yhtä iso ja siksi säikyttelee. Itse sisus voi olla jo pienenpieni, josta kuuluu enää "puf" jos se räjähtää ja sille vois vaan nauraa... Vaan se, kun ei tiedä, mitkä miinoista on todellisia, mitkä ei, stressaa ja pelottaa.

Ehkä lopulta yhä useampi miina on rytätty lopullisesti, on vapaampi olla, ei tarvitse hiippailla varpaillaan ja varoa, pelätä. Voi juosta, riemuita, mielensä pelloilla ja ottaa opikseen entisistä miinoista, käsitellä ne heti jos niitä tulee ja pyytää lohtua, apua ajoissa.

Niin, tuossa pieni kuvailu traumojen käsittelystä. Ja uskon, että traumoja on kaikilla, KAIKILLA, mutta eriasteisia, kaikki eivät "vaadi" esim. psykoterapiaa, tai voispa siitä olla hyötyä kelle vaan, mutta valtiolla ei ole resursseja auttaa kaikkia. Niin, ja mitä laajempia traumoja on, sitä vähemmän on helposti voimavaroja, mut toisaalta silloin kun "ei ole mitään menetettävää" ja on nurkkaan ajettuna, on trauma ehkä helpompi tunnistaa ja jos vaara tuntuu ilmeiseltä, siihen uskaltaa ehkä tarttua helpommin. Kun taas jos elämässä menee todella hyvin ja/tai traumat on pienempiä, niitä on vaikeampi tunnistaa ja ei meinaisi millään uskaltaa kohdata niitä, vaikka tietäisi sen olevan hyväksikin.

Uskon, että tämän takia monet kiistävät "Ei minulla mitään traumoja ole!". Olen kiistänyt itsekin, kunnes moni ihminen samoihin aikoihin sanoi, että nuohan ovat aivan selkeitä traumoja. Itse en osannut nimetä, tunnistaa, ne olivat osa normaaliani, olin tottunut niihin enkä osannut kuvitella muunlaista elämää omalle kohdalleni. Muiden traumoja kyllä tunnistin, mutta en omiani. Ja koska en edes tunnistanut niitä, vaan luulin, et on "mun vika", että voin pahoin, en myöskään osannut hakea apua ajoissa, enkä kokenut tarvitsevani, koska "ainahan mä olen selvinnyt". Niinpä.

Joidenkin miinat ovat niin isoja, ettei ole liikkumavaraa ja on peloissaan siinä pienessä nurkassa, mikä jää jäljelle ja vain odottaa miinan räjähtämistä ja koettaa elää siihen asti. Jotkin miinat niin pieniä, että ne ahdistavat, mutta eivät ole vaaraksi. Joillakin ehkä pieniä miinoja, mutta niin paljon, että ne poksahtelevat koko ajan, satuttaen. Jokaisen elämä on yksilöllinen miinakenttä.

Ja tosiaan ne lyövät pahiten päälle juuri silloin, kun kaikki on hyvin. Jolloin tulee helposti epätoivoinen olo; enkö VIELÄKÄÄN saa olla rauhassa, onnellinen? MIKSI mua ahdistaa niin paljon nyt, kun kaikki on vihdoin HYVIN?
Mut pitäis nähdä kaukonäköisemmin ja ymmärtää, että vaikeiden asioiden kohtaaminen tuo onnea pidemmällä tähtäimellä. Kun taas jos väistelee ja varoo niitä, ne hiljaa kasvavat tai vähintään pysyvät samoina, ja vievät koko ajan kapasiteettia, ne ovat taakka vaikka näennäisesti sulkisi silmänsä niiltä.

Haluaako käsitellä vaikeita asioita, niin pelottavaa ja vaikeaa kuin se onkin, kuitenkin ns. "kerran se kirpaisee (paitsi et kirpaisee monta kertaa, mut joka kerta olo hieman kevenee ja vapautuu kuin heittäis pienen kiven selkärepusta tai poistaisi pienen lasinsirun aivoistaan). Vai haluaako kärsiä ja kituuttaa hitaasti koko elämänsä, siten että on hirvittäviä pommeja koko ajan, mitkä voivat milloin vain räjähtää, eikä itsekään tiedä, millä tavalla, jos ei ole tutkaillut niitä, jos on kieltänyt niiden olemassaolonkin? Elää epätietoisuudessa, mikä on melkeinpä pelottavinta, jopa pelottavampaa, kuin vaikeimpienkin asioiden kohtaaminen ja myöntäminen.

Ja vielä se, mikä tuntui niin väärältä, vaikka ymmärränkin sen: miksi aina sen, joka on ollut altavastaajana ja ns. "uhri", vaikkei elämässä olekaan uhreja ja syyllisiä, miksi yleensä aina sen pitää ottaa vaikeat asiat puheeksi, anella anteeksipyyntöä, kohdata traumansa uudelleen selvittääkseen ne asianomaisten kanssa? Onko syyllisyys vielä pelottavampi taakka kohdata, kuin pelot? Vai miksi hyvin harvoin asianomainen, joka on satuttanut, loukannut, uhannut toista, ei ota asiaa puheeksi, pyydä anteeksi?

Tiedän, miten vaikeaa se on. Toimin kerran TODELLA väärin, mutta uskalsin pyytää anteeksi. Toki olen myös toiminut väärin, enkä ole pyytänyt anteeksi. Mutta silloin kun toimin ehkä eniten väärin eläissäni, uskalsin onneksi lopulta pyytää anteeksi. En heti, mutta parin kuukauden päästä. Tuntui niin kornilta edes pyytää sellaista, kun itsestä tuntui, ettei toinen VOI, eikä hänen pidäkään antaa anteeksi. Silti halusin hänen tietävän, että olen pahoillani, halusin ottaa osaa aiheuttamaani tuskaan. Sanoin, ettei tarvitse antaa anteeksi, ymmärrän hyvin, mut haluan silti ilmaista anteeksipyyntöni. Kas kummaa, tämä ihminen sattuikin antamaan anteeksi, yllätyin suuresti. Vaikka jos ei olisi antanut, olisin ymmärtänyt varsin hyvin.

Vaan turhaan olen odottanut anteeksipyyntöä itse asianomaisilta. Silti itseäni varten, omaa oloani helpottaakseni, olen antanut anteeksi, koska ymmärsin, että anteeksipyyntöä ei tule välttämättä koskaan. Se ei tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi pahoillaan. Varmasti ovat. Jos eivät tietoisella tasolla, niin tiedostamattomalla, ja heillä voi olla jopa vielä vaikeampaa kuin minulla.. Syyllisyys on suuri taakka ja jos ihmiset siitä(kin) enemmän vapautuisivat, maailma olisi parempi paikka, jäisi tilaa rakkaudelle enemmän. Voi olla vihainen asioille ja teoille, mut ei oikein kellekään henkilökohtaisesti. Mä haluankin lähiaikoina mennä metsään huutamaan, huutamaan keuhkoni tyhjiksi ja todennäköisesti sen jälkeen huuhtomaan kyynelkanavia tehopesulla. Ehkä saan ystäviä mukaan. Huutoa, raivoa, kuitenkin vaarattomasti, lopuksi halailua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)