sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kadoksista ainakin hetkeksi takaisin

Olen ollut vähän lukossa seksuaalisesti nyt muutamia päiviä. Miten edes kuvailisin? Libido on ollut maissa, kyllä, MULLA :O Olen kokenut suurta epävarmuutta ja pelkoa, en ole kokenut itseäni haluttavaksi, varsinkaan syvällä tasolla, että kukaan haluaisi juuri minua. On ollut hankalaa saada orgasmeja ja kun oon vihdoin saanut, ne ovat jääneet laimeiksi, lyhyiksi ja vain fyysisiksi, ei henkistä euforiaa. Kun muistaa, millaisia orgasmini parhaimmillaan ovat, en oikein osaa enää nauttia tuollaisista orkuista -ne ei tunnu melkein orkuilta ollenkaan, koko kehon & mielen orgameihin verrattuna. Surettaa ajatella, että ehkä joidenkin naisten (ja miesten) orgasmit on aina sellaisia: nopea fyysinen nautintohuipennus ja rentoutus, ei sen kummempaa. Mulle niistä on tullut jopa aikamoinen pettymys ja turhautuminen, kun tiedän miten paljon ihanampaa voisi olla. Tietysti jos ei osaa muuta kuvitella tai kaivatakaan, ei kenties pety myöskään. Mut mä en osaa enää tyytyä vain fyysisiin orkkuihin.

Tulisi liian pitkä tarina, jos kaiken kertoisin, enkä usko teidän ymmärtävän kuitenkaan. Muutin mieleni, ehkä koetan kertoa silti, en siksi että kukaan ymmärtäisi, vaan itseni vuoksi, kirjoitettu teksti jäsentelee kokemuksia ja ajatuksia eri lailla kuin ajateltu sanoittaminen.

Olikohan se viime lauantaina, vaikka siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus.. tuntuu niin ajattomalta, ajat ja paikat, nimet, sanat ja numerot, kaikki ovat ihmisen luomia, keinotekoisia käsitteitä. Todellisuudessa universumissa kaikki on yhteydessä toisiinsa tavalla tai toisella, ei ole selviä tarkkoja rajoja, kaikki muuttuu ja elää ja on ajatonta, rajatonta. Niin myös rakkaus, mikä tosin terminä tuo jo vääristyneitä mielleyhtymiä, kuten mustasukkaisuutta ja omistamista, jotka eivät oikeastaan liity mitenkään itse puhtaaseen rakkauteen.

Puhdas rakkaus on pikemminkin olemassaolon onnea, sitä hengittää, sitä on joka solussa -silloin kun on läsnä ja avoin. Jos taas sulkee itsensä tahallaan tai tahattomasti, rakkaus ei virtaa vapaasti, silloin on vaikea rakastaa yhtään ketään. Toisaalta kun on yhteydessä itseensä syvästi, on helposti yhteydessä vähän kaikkiin ja kaikkeen. Kehon ja mielen flow virtaa vapaasti, ei ole ristiriitaisia signaaleja liikaa. Puhdas rakkaus on mun mielestä asia, mikä on kaikkialla, kaikissa olevaisissa, se vain ON. Perhosenlennossa, muurahaisenkipityksessä, tähden sykkeessä, suutelussa, orgasmissa, atomissa kaikkialla.

Kuitenkin, lauantaina ajatukset juoksivat vilkkaasti, omituisten oivallusten sarja. Yhtäkkiä lähti vähän liiankin vauhdikkaaksi, koin saman pelottavan hurjan tunteen, kuin välillä, harvakseltaan muulloinkin. Olen kokenut sen seksissä, päihtyneenä ja korkeassa kuumeessa. Jollain lailla laajentuneissa/muuntuneissa tajunnantiloissa siis. Tunne, kuin lähtisin kiitämään, ajan ja avaruuden halki, useiden todellisuuksien läpi, kuin voisin aikamatkustaa, paitsi etten hallitse sitä vaan se vain tapahtuu. Kaikki vääristyy, jopa ihmisten ulkonäkö muuttuu. Se kohdistuu tulevaisuuteen tai menneeseen, mutta päällimmäinen tunne on vauhti ja tunne siitä, ettei voi hallita prosessia, voi vain olla mukana kyydissä. Hurja tunne, siinä tulee vahvasti myös kuolemanpelko, tai ehkä tarkemmin vain valtava muutoksenpelko, sillä kaikki tuntuu muuttuvan niin nopeasti, ei ehdi havainnoida, ei pysy perässä. Fyysisestikin tunne on hurja, huimaa ja noh, sama tunne kuin Linnanmäen raketti-laitteessa, mutta vielä hurjempana. Jokin, en tiedä vielä mikä, vain laukaisee sen. Ehkä äärimmäinen läsnäolon tunne? Kun on "liian" läsnä, yhtäkkiä ei enää hallitsekaan mitään. Ehkä sen takia ihmiset tuntuvat varovan, välttelevän läsnäolemisen tunnetta, pakenevan arjen kiireisiin ja askareisiin? Mulla on ollut vahvan läsnäolon taito lapsesta asti, siinä on nurjat ja mahtavat puolensa.

Niin, musta tuntui kuin kiitäisin omassa putkessani ajassa eteenpäin hurjaa vauhtia. Mutta tällä kertaa siinä oli jotain uutta: vedin kumppanini mukaan siihen, samaan "putkeen". Tuntui, kuin olisin muodostanut yhteyden kumppanini tiedostamattoman mielen kanssa. Hänen tietoinen mielensä tuntui olevan aivan pihalla koko asiasta. Eikä hän muistanut, myöntänyt kokemusta jälkeenpäinkään, vain mulla oli vahva tunne siitä, että oltiin siinä tapahtumassa yhdessä. Sohvalla, mutta kiitäen ajassa. Pelotti hirveästi, mutta lopulta onnistuin nauttimaan "kyydistä", aivan kuten huvipuistolaitteessa mua pelottaa hurjasti, mutta onnistun lopulta nauttimaan vauhdista itsessään. Paitsi, että tässä vauhti tuntuu olevan jotain järjetöntä, kovempi vauhti kuin missään, mitä olen normaalielämässä kokenut. Ja niin, päihteen en usko aiheuttavan sitä itsessään, koska olen kokenut noita tuntemuksia jo ennen kuin mitään päihteitä olin kokeillutkaan, seksuaalisessa nautinnossa, kuvailemassani "kiito-orgasmissa". Aivan sama tunne, mutta vasta tällä kertaa tunnistin sen samaksi! Ja samalla kun tunnistin tunteen samaksi, lohdutin itseäni, etten ole kuolemassa, vaan että se tunne tulee päättymään johonkin äärimmäisen kauniiseen, se tulee päättymään hyvin vaikka se onkin niin pelottavaa. Tuli hurja tunne siitä, että entä jos oikeasti mulle tapahtuu välillä jonkin sortin aikamatkaamista? Totta kai järkevämpi selitys on, että aivoissa tapahtuu vain jokin bugi. Mutta jos aikamatkaaminen on mahdollista, juuri tuolta se tuntuisi!

Niin, tunsin kiitäväni ylöspäin ja samalla tulevaisuuteen hurjaa vauhtia, vaikka tunsin myös istuvani sohvalla, vaikea selittää tunnetta. Aloin vihdoin nauttia siitä paniikin sijaan, ja samalla tunne muuttui orgastiseksi -mutta jotain vielä vahvempaa, karmivan puhdasta nautintoa, vähän kuin vaahterasiirappia joisi suoraan pullosta; liian makeaa. Ja yhtäkkiä tunsin kiitäväni nopeammin kuin rakkaani, hän jäi jälkeen. Näin valoa, sitä samaa joksi olen kokenut muuttuvani kiito/leijuntaorgamissa ja joka on paras tunne, minkä tiedän. Kliseisesti "valoa tunnelin päässä", nyt vasta tajusin, mutta niin sen voisi ilmaista, koska koin olevani jonkinlaisessa "putkessa" ja valo oli yhtäkkiä edessä, se imi mukaansa, kutsui, en voinut vastustaa, se veti kuin magneetti. Rakkaus, mä koin että se on puhdasta rakkautta, johon yhdyn vihdoin. Sukelsin sinne, siinä oli kuin kuilu, putki päättyi, loppui, vankila jäi pois ja pääsin täydelliseen vapauteen.

Kuitenkin tuli pelko siitä, mihin rakkaani jäi. Hän jäi jälkeen. Hän jäi "kuilun" reunalle, ei uskaltanut hypätä, niin sen tulkitsin, sillä tämä unikuva/aikamatka tai miksi sitä kutsuisi, kiitäminen, loppui kuin seinään kun hyppäsin/tulin imaistuksi valoon. Ja kun "heräsin" siitä, tuli huoli; mihin kumppani jäi, seurasiko hän perässä, imikö se valo hänet mukaansa vai pystyikö hän estämään sitä? Pelkäsikö hän, luuli siellä olevan jotain kammottavaa? Luuliko hän mun kuolleen, vaikka vain sulauduin rakkauteen? Voihan sen ajatella, että kuolinkin tavallaan, koska mun olomuotoni, rajani katosivat, yksilö hävisi ja sulautui yhteyteen. Tuli valtava suru, itkin, tuntui siltä kuin olisin hylännyt rakkaani. Miksi lähdin ennen häntä? Olin ahne, itkekäs kun nautin! Ehkä sen takia menin edeltä, vauhti kiihtyi kun nautin. Oli tarkoitus mennä yhdessä.. Tuli myös pelko, että hän käsittää kaiken väärin, ei ymmärrä, ei uskalla. Pelko, että näkymä oli tulevaisuudesta ja että mä todella kuolisin ennen rakastani ja hän jäis suremaan. Mikä väärinkäsitysten sarja ihmiselo on! Mikä auvoisuus on muuhun elämään verrattuna kohdussa ja kuoltua, niin uskon, mutta silti elo on elettävä ja oivallukset oivallettava, oma polkunsa taivallettava ja kärsimyksen seasta nautintoja löydettävä.

Jännästi tuon kokemuksen jälkeen tuntui, kuin vain hyvin ohut sidos olisi mun ja rakkaani sekä tämän maailman välillä, hauras, hento, aivan katkeamaisillaan. Koetin kuvailla tuntemuksiani ja kokemuksiani miehelle, mutta hän ei ymmärtänyt ja tunsin tuon ohuen langan välillämme venyvän ja meidän loittonevan toisistamme entisestään, kiihtyvällä nopeudella yhä kauemmas. Pelkäsin, että lanka katkeaa, jään yksinäisyyteen, avaruuteen killumaan, siis jokin musta jää, voisi sanoa sielu, mutta inhoan sitä sanaa. Käytän mieluummin ilmausta syvin olemukseni, tahtoni. Tuntuu, kuin olisin kokenut tuon yhteyden totaalisen katkeamisen ennenkin. Monta kertaa, kivuliaan monta kertaa. Kuollut, ja syntynyt uudelleen, vaikka fyysinen olomuotoni on pysynyt samana. Vielä tuskallisempaa tuosta prosessista tekee se, etteivät muut ihmiset edes huomaa tuskallisia tuntemuksia ja muutoksia, mitä läpikäyn. Eikä näistä voi oikein puhuakaan kenellekään, ihmiset pitäisivät hulluna, mikä on täysin ymmärrettävää, sillä ei tällaisia kokemuksia voi sanoittaa, eivätkä ne istu nykytietämyksen kapeaan muottiin. Tällaisiin kokemuksiin ei siis saa empatiaa keltään, ymmärrystä.

Nukkumaanmennessä alkoi olla jo epätoivoinen olo, koin olevani jossain todella kaukana, olisin halunnut takaisin. Kaipasin kiihkeästi rakastani, itseäni, kehoani. Fyysisesti tunsin miehen kosketuksen, ympäristön, havaitsin, aistit toimivat, mutta syvä osa minusta oli kaukana kuin avaruudessa leijailemassa täysin avuttomana ja yksin pimeydessä, vailla mitään tuttua ja turvallista. Siinä vaiheessa päätin pyytää apua, vaikka mua hävettikin hirveästi. En tuntenut miehen rakkautta, en tuntenut yhteyttä, tiesin tietoisella mielellä kaiken olevan "ennallaan", mutta kokemus oli aivan eri. Sanoin rakkaalle: "Kuule, muistatko kun puhuttiin, että jos joskus on hätä, olen vaipumassa koomaan tai tulossa hulluksi tai jossain ikäänkuin muualla enkä saa yhteyttä normimaailmaan? Nyt olis sellainen hetki. Nyt haluaisin, että käytettäisiin sitä signaalia, mikä sovittiin silloin. Kädenpuristusta. Nyt tarvitsisin sen herättävän kädenpuristuksen..". Mutta Naavaparta sanoikin: "Aaaa... mä luulin, että se oli sellainen symbolinen juttu... että siihen käy halaus tai katse tai mikä vaan..". Samantien tunsin kiitäväni vielä kauemmas ja järkytyin. Epätoivo. Mun "viimeinen oljenkorsi" olikin käsitetty väärin,  joten se ei toiminut. Kokeiltiin silti, mutta kuten arvasin, kädenpuristus ei auttanut yhtään, kuten ei myöskään halaus, sanat, ei mikään. Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli uskoa vakaasti löytäväni vielä takaisin, ennen pitkää.

Lohdutonta tuosta ajelehtimisesta teki se, etten tiennyt, kuinka kauan tuo olotila kestää. Päivän, tunnin, kuukauden, vuosia? Koska tuntuu, että olen ollut tuossa olotilassa vuosia, ja silloin juuri, yhteyden katkettua itseeni ja muihin, jouduin itsemurhan partaalle, 13-vuotiaana. Katkaisin yhteyden tietoisesti niihin aikoihin, koska mua kiusattiin koulussa outoudestani ja halusin olla "normaali", mutta yhteyden katkaisemisella oli hintansa.. En kokenut mitään mieltä elää, mikään ei tuntunut miltään. Ja nyt oli tuo sama tunne, tunteettomuus, kaikki äärimmäisen kaukaisina ja kuitenkin fyysinen ilmentymäni niin sama, etteivät ihmiset tajua sen olevan vain kuori, eivät huomaa sisukseni olevan eksyksissä kaukana ja se, jos mikä teki mut surulliseksi. Että ovatko ihmiset ihastuneet ja kiintyneet muutenkin vain kuoreeni, eikö kukaan läheisistäni ole tuntenut samaa vahvaa yhteyttä, mitä mä olen kokenut, onko suurin osa ihmisistä vain surullisia kuoria, joiden sisus on kadoksissa?

Kuitenkin koetin kannustaa itseäni. Mies sanoi, että aamulla kaikki on hyvin, rauhoitteli, ettei hätää ja ettei käy kuinkaan, en kuole enkä katoa yön aikana. Tiesin, ettei se ole totta, tiesin, että yhteys tulee katkeamaan yöllä ellei mitään hyvin käänteentekevää tapahdu. Tiesin, että joko palaan takaisin kehooni, tai yhteys katkeaa yön aikana ja entä jos se katkeaa lopullisesti? Jaksanko silloin elää, onko mulla silloin mitään syytä elää? Joten joo, mua pelotti käydä nukkumaan, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Yöllä näin pahimpia painajaisia, mitä ehkä ihminen voi nähdä. Painajaisia, joissa menetin kaikki tärkeät ihmiseni yksi kerrallaan. Kaikki luulivat mun tulleen hulluksi ja erkaantuivat musta sen takia, kukaan ei nähnyt, että vain sisukseni on kadoksissa ja tyhjä kuori, kuten sisuskin, ovat molemmat hyvin avuttomia ja yksin toisistaan erkaantuneena, että olisin kaivannut vain lohtua ja kärsivällisyyttä, yritystä ymmärtää ja kohdata. Yksi kerrallaan läheisteni hylättyä mut ensin tunnetasolla, myöhemmin myös fyysisesti, päätin unessa lähteä käyttämään koiria ulkona; ajattelin, onhan vielä edes ne. Pidin niitä vapaana, kuten yleensäkin. Ne juoksivat metsään, ja katosivat pimeyteen, josta kuului epämääräinen, ei-tästä-maailmasta oleva pedon ääni, eikä koiria enää näkynyt sen jälkeen.

En edes tiedä, miten kuvailisi sitä tunnetta. Kun on menettänyt kaiken itselleen tärkeän, ei ole enää mitään, on menettänyt itsensäkin, eikä tiedä, miten mitään voisi korjata, ei tiedä, mitä teki alunperinkään väärin vai tapahtuiko kaikki vain. Heräilin painajaisista jatkuvasti, en halunnut silti häiritä miestä, en saanut nukuttua silmällistäkään rentouttavaa unta, vaan pelkkiä pahimpia kammoja. Yö tuntui kestävän ikuisuuden, liioittelematta, se oli ajaton yö. Aamulla kun heräsin, tunsin surullisesti sen ilmiselvänä: en ole palannut, olen siellä jossain, vieläkin. Kerroin miehelle tuntemuksistani: miten äärimmäisen tyhjä olo, kuin kuori vain, kaikki niin merkityksetöntä, en tunne yhteyttä kehenkään, en seksuaalisuutta, kaikki kosketus tuntuu vain fyysisenä ja siltikin hyvin kaukaisena. Tunteet tuntuivat pelkistettyinä, niistä puuttui syvyys ja se jokin, kaikesta puuttui jotain oleellista ja elintärkeää. Pyysin apua mieheltä. Pohdittiin, mitä voisi tehdä. Päädyttiin siihen, että ehkä itkeminen voisi auttaa, se on auttanut aiemminkin olemaan mua läsnä, vapautumaan. Mutta en kertakaikkiaan kyennyt itkemään, vaikka yritin, siitä huolimatta, että yleensä muuten nykyään osaan itkeä milloin vain.

Pyysin miestä kutsumaan mua. Hän ei tarkkaan ymmärtänyt, mitä tarkoitin, mutta toimi kuitenkin hyvin jotenkin vaistomaisesti, tai ehkä alitajuntamme kutsuivat toisiaan, kaipasivat, vaikka tietoiset mielet olivatkin niin hukassa. Samalla lailla, kuin katkenneen hermon päät hapuilevat toisiaan ja usein lopulta löytävät, tai kuten sienijuuri hapuilee maata, yhtyy siihen. Äitini kertoi, että häneltä katkesi tyräleikkauksessa jokin hermo ja puolet vaginasta meni tunnottomaksi. Oli mielenkiintoista kuulla tuo seikka, sillä olen kokenutkin, että vaginan eri puolia voi hallita ja kuin ne olisivat eri oliot, kuitenkin myös samaa. Puhuttiin muutenkin tosi avoimesti ja lähennyttiin lisää. Lopulta äitini vaginahermon hermopäät olivat löytäneet toisensa ja tunto vaginan toiseen puoleen palasi.

Niin, pyysin miestä kutsumaan mua, tarkoitin tunnetasolla. Hän puhui: "Tunne se pieni tyttö sisälläsi, joka haluaisi itkeä. Joka on niin peloissaan ja yksin, jolla ei ole ketään lohduttajaa, joka kaipaisi vain että joku pitäisi sylissä, saisi olla turvassa ja rakastettu". Se alkoi tehota. Aloin todellakin tuntea pientä tyttöä sisälläni, en tuntenut enää pelkkää tyhjyyttä. Ja lopulta tulivat kyyneleet. Pikkuhiljaa, ensin fyysisinä kyynelinä, lopulta tuskanhuutoina, vahvoina hallitsemattomina riipaisevina parkaisuina. Miten ikävä! Miten kaamea ikävä ja millä hirveällä psyykkisellä tuskalla palasin! Mutta tuska tuntui helpottavalta, niin rajua kuin se olikin. Tunsin JOTAIN! Tunsin aitoa tuskaa, puhdasta tuskaa. Olin takaisin! Valtava helpotus ja tunsin olevani läsnä, ainakin jo osittain. Silti tiedostin, ettei se ole välttämättä pysyvää, voin kadota taas, millä hetkellä hyvänsä. Liikutuin, miten hirveä ikävä poltti minua, miten yksin olin ollut, ilman ketään. Olin niin helpottunut kokiessani taas miehen rakkauden, itseni.

Vaan ei, vaisu epämääräisesti tyhjä olo jatkui monta päivää ja tuntuu jatkuvan hieman edelleen. Ainoastaan kunnolla itkiessä olen kyennyt olemaan täysin läsnä, muutoin olen edelleen osittain "jossain". Lauantaista tähän päivään saakka en ole pystynyt nauttimaan seksistäkään normaaliin tapaan. En ole halunnut, kiihottunut niin helposti, orgasmit ovat jääneet vaisuiksi ja vain fyysisiksi. Pahimmillaan kosketus ei tunnu miltään tai tuntuu jopa vastenmieliseltä. Ainoastaan pieninä hetkinä olen kokenut olevani läsnä, tässä, muutoin merkittävin osa minua on jossain kaukana. On ollut myös miehen kanssa vaikeaa tämän takia, vaikka onneksi ollaan aika hyvin pystytty puhumaan. On tullut valtava myötätunto ja suru niitä kohtaan, jotka saattavat kokea vastaavalla tavalla koko ajan. Kunpa voisi jotenkin auttaa... Vaan ainoa mitä voin tehdä, on rakastaa, lohduttaa, kannustaa ihmisiä itkemään ja nauramaan aidosti, olemaan tukena mutta kenenkään puolesta en voi oivallusten ja elämän polkua kulkea, se on jokaisen oma tehtävä ja jotkut käyttävät koko elämänsä polkunsa välttelyyn ja silmien ummistamiseen.

Tuntui kuin en olisi kotona kehossani, kuin jokin merkittävä osa minua olisi jossain kaukana, harhailemassa, avaruudessa saakka, ja olisin vain kuori itsestäni. Itku on palauttanut hetkellisesti takaisin itseeni, mutta se "jokin" on karannut taas niin etäälle, niin surullisen kauas ja eristyksiin. Ulkoisesti olemukseni on ollut aivan normaali. Ainoa, mikä on puuttunut, on ollut mun tunne yhteydestä. Sekin pitäisi joskus jaksaa määritellä kunnolla, mutta mulle se on sähköinen tunne, seksuaalinen kihelmöinti kun koskee toiseen ihmiseen tai itseensä, mutta yhteys sisältää paljon muutakin. Se on ymmärrystä, empatiaa, rakkautta, seksuaalisuutta -ite koen yhteyden olevan olemassaolon onnea, jonka kääntöpuolena taas kulkee koko ajan mukana muutoksenpelko. Muutoksenpelon alakategorioita taas ovat menettämisenpelko ja kuolemanpelko. Kuolemanpelko on pohjimmiltaan äärimmäistä menettämisen ja muutoksenpelkoa. Pahimmat traumat linkittyvät aina tavalla tai toisella menettämisenpelkoon eli kuolemanpelkoon eli muutoksenpelkoon, ja kaikissa parhaimmissa onnen kokemuksissa merkittävin osa on aina olemassaolon onnea, syvää läsnäoloa. Siksi kaunis muisto voi olla vaikkapa paskan biisin kuuntelusta, vesisateessa juoksemisesta, uneen vaipuminen luennolla tai oikeastaan mikä vain muisto. Ja toisinpäin vaikka ulkoisesti kaikki olisi täydellistä, jos ei pysty olemaan läsnä hetkessä kunnolla, siitä ei jää vahvaa merkityksellistä muistoa.

Niin, orgasmeja on ollut tosiaan vaikea saada näinä päivinä, ja ne ovat jääneet vain fyysisiksi. Eilen aamulla masturboin, sain kyllä 2 orgasmia, mutta kummatkin olivat pettymys. Mies keksi sinänsä hauskan idean "rankaista" mua, piiskasi ja puhui tuhmia, piti mua sylissä samalla, ja lopuks nai mua lujaa. Olisi pitänyt sanoa, ettei se tunnu hyvältä siinä tilanteessa, mutta vaikea tietää, mistä tykkää ja mistä ei, kun olin tahdoton, voimaton, syvä osa mua puuttui joten en tiennyt, mikä on hyväksi ja mikä ei (kuten yleensä tiedän, ja olen nauttinut myös piiskauksesta aiemmin). Tietoisella tasolla päättelin asian olevan kiihottavaa ja että ansaitsen rankaisua, ja kehoni kiihottui, pilluni kostui, mutta silti kokemus tuntui raiskaukselta henkisesti, kuin mun kuorta olis vain käytetty kuin seksinukkea. Olin vain vielä enemmän rikki ja kadoksissa tuon jälkeen. Niin hauras, haavoittuvainen, herkempi kuin murrosikäinen, herkempi kuin taapero. Miehellekin tuli kurja mieli ja puhuttiin asiasta, hän oli tarkoittanut hyvää mulle, ajatteli että ehkä sillä havahtuisin jotenkin. Lohdutin miestä, tai pikemminkin mun keho lohdutti..

Mentiin Flamingo spa:han. Siellä edelleen tuo tyhjyys. Tunsin kyllä veden lämmön, mutta se ei lämmittänyt mieltä, mikään ei tuntunut. Mies koetti silittää mua, mutta tuntui kuin olisin elävä kuollut, pelkkä keho, ihmisnukke. Mieskin myönsi, että tuntuu vähän kuin olisin kuollut. Karua sanoa rakkaalleen noin, mutta siten me molemmat sen koimme. Kaipasin miestä niin. Hän yritti leikkiä kanssani, kuten aina leikitään, puhalteli kuplia jaloilleni veden alla. Mies nauroi, hymyilin ja nauroin, mutta kaiho katseessani, tyhjyys sisälläni, sääli, pohjaton suru. Mieskin sanoi, että vaikka olin siinä fyysisesti, hänestä tuntui kuin olisi ollut siellä yksin. Lopulta mies otti mut syliinsä ja piti siinä. Roikuin rennosti hänen sylissään, tunnottomana, tahdottomana, voimattomana, ja mies vain piti kiinni. Sit hän keksi alkaa kertoa meidän yhteisiä muistoja, aivan alkutaipaleeltamme. Miten kaadoin hänet hankeen leikkisästi ja painittiin. Kuinka kiljuin pulkkamäessä kauhuissani ja halasin tiukasti. En aluksi saanut muistoja mieleeni, ne tuntuivat niin kaukaisilta, kuin jonkun toisen elämästä. Mutta kun mies jatkoi kertomista lempeän yksityiskohtaisesti, muistin yhtäkkiä elävästi ja liikutus heräsi sisälläni. Mies sanoi, itke vaan, itke kaikki pois, tämä on suolainen itkuallas. Niinhän se olikin, sellainen suolaista vettä oleva allas, missä oli vedenalaista musiikkia, sinne mä sitten itkin miehen olkapäätä vasten, tuntui kuin itku virtaisi silmistäni pienen vesiputouksen lailla loputtoman kauan ja tunto palasi kehooni. Aloin tuntea vahvistuvaa läsnäoloa itkun myötä, tuntea kaiken vahvemmin, myös libido mussa heräsi ja miehen lämpö alkoi tuntua hyvältä.

Ja kas, miehen vahingossa hipaistessa jalkaani veden alla, koko jalka säpsähti, kiihottuneena, molemmat yllätyimme, mutta siitä huomasimme, että nyt alan olla aika läsnä. Pyysin saada tulla miehen syliin, hän huljutteli mua vedessä kuin ruumista, kannatteli päätäni ja hellästi silitteli kehoani kaikkialta, myös uimapuvusta vaginan päältä. Orgasmi tuli ihanana, aaltomaisena, en välittänyt tippaakaan kanssaihmisistä, nautin vain, mutta en orgasmista läheskään niin paljoa, vaan vielä enemmän tunteesta, että olen läsnä, kehossani, rakkaani kanssa, vihdoin! Ja mikä leikkisyys mussa heräsikään! Kuin leikkisät eläimet tanssimme vedessä, uimme, suutelimme, rakastelimme toisiamme vaikkei siinä yhdyntää ollutkaan, mut rakastimme toisiamme kehoillamme emmekä välittäneet yhtään, mitä muut ajattelevat. Koko allas oli meidän ja se oli meidän iloaltaamme, synnyinsija, kohtaamispaikka kuin kahden hyvän ystävyksen jälleennäkeminen vuosien erossaolon jälkeen.

Mentiin vesipuiston puolelle, haluttiin hypätä 5m hyppyristä. Mua pelotti, en olis halunnut hypätä, vaikka monet kerrat ennenkin olen hypännyt, jopa 7,5 metristä. Mies kannusti kuitenkin, joten hänen takiaan päätin hypätä. Vaan kas, hyppäsin jotenkin epävarmasti keikkuen ja kävi niin, että vasen korvani lässähti veteen, pää ei ollut ihan suorassa. Hirveä vihlova kipu korvassa. Vaikka hävetti, kerroin uimavalvojalle ja kävi ilmi, että sain lievän aivotärähdyksen. Pahoinvointi tuli aaltomaisesti, nousi ja laski, meinasin oksentaa, korvaa vihloi. Käveltiin hetken päästä ensiapuhuoneelle, pidin Naavaparrasta tiukasti kiinni kun silmissä sumeni ja oli vaikea kävellä, tuntui että meinaan pyörtyä. Pelkäsin; nytkö tuli aivoverenvuoto, on ollut sitä outoa päänsärkyä pienessä osassa vasenta ohimoa ja oon nähnyt painajaisia aivoverenvuodosta, josta tosin unissa selviän. Jännästi en pelännyt niinkään itseni puolesta, vaan päällimmäinen ajatus oli "Voi ei, jos kuolen, miten surulliseksi Naavaparta tuleekaan ja jää kaipaamaan, ja kuka hoitaa koiriani, ja miten muutkin ihmiset surisivat. Ja en mä halua lähteä vielä!"

Rauhoittelin itseäni, koetin päästä meditatiiviseen olotilaan. Ajattelin, miten paranen, ajattelin sitä miten ihanasti uimavalvoja huolehtii musta ja vielä ihanammin Naavaparta on tukenani, keskityin tuntemaan rakkautta. Ja olo alkoikin sitten helpottaa, lähdettiin kylpylästä, mutta ehdittiin vielä syödä ravintolassa kuten oli suunniteltu. Kotona pelattiin shakkia, en pystynyt oikein keskittymään, mutta sentään kerran voitin usean pelin aikana. Harrastettiin seksiä, nautin, mutta vain osittain, taas oli vain puolittain läsnäoleva olo. Sain kyllä muutaman orgasmin, mutten sellaisia "tajunnanräjäyttäviä", vaan vähän puolittaisia. Nukuttiin kuitenkin auvoisa yö vierekkäin, tuntui kuin eheytyisin ja voimat palaisivat. Aamulla tekikin sitten ihan spontaanisti mieli monen päivän tauon jälkeen! Mikä ilonaihe! Mies lupas miellyttää mua, syötiin aamiainen ja sit hän miellytti.

Voi kun tuntuikaan hyvältä! Sain nuolentaa, nännien hyväilyä, sormetusta yhdellä, kahdella ja lopuks kolmella sormella. Orgasmeja tuli paljon ja ne oli TÄYSIÄ. Vahvoja, tunteikkaita, intensiivisiä ja läsnäolevia sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Niin vahvoja, että sattui, mutta kipu oli sivuseikka ja nautinto päällimmäisenä. Yksikin orgasmi alkoi niin yllättäen ja vahvasti, että parkaisin ja hätkähdin kivusta vahingossa, mutta se jatkui nautinnollisena. Tuntui, kuin olisin saanut viikon aikana menetetyt nautinnot kerralla takaisin. Lopulta oli jo niin rento olo, ettei tehnyt enää mieli, mies huomasi sen, ja tuli päälleni makaamaan. Mies ei siis itse lauennut tällä kertaa, eikä naitu, hän vain miellytti mua kiltisti ja antaumuksella. Mies murisi päälläni maatessaan jännästi, ja se vaikutti erikoisesti sykkeeseeni siten, että tunsin sydämeni värisevän sykkiessään. Samantuntuista värinää, kuin tosi kurjalla mielelläkin, paitsi että kurjalla mielellä värinä on kammottavaa ja pelottavaa, kun taas nyt nauttiessa se oli ihanaa, silti siitä tuli pieniä pahoinvoinnin aaltoja. Ajattelen sen kuin lannoitteena; niin vahva boosti, ettei sitä sovi koko aikaa saada. Tuo sydämen väreily siis. Ja negatiivisen mielentilan väreily taas on kuin myrkkyä. Sain jokusen orgasmin vielä miehen maatessa päälläni, sitten vaivuin unenomaiseen tilaan. Tuli sulautumisen tunne miehen kanssa. Huomasin jossain vaiheessa, että hengitetään tahattomasti samaan tahtiin. Kenties sykkeetkin olivat synkronoituneet. Kuitenkin kun havaitsin tietoisesti hengityksen kulkevan samassa, se häiritsi ja fiilis katosi. Tietoinen mieli on täyden läsnäolon este, parhaiten voi nauttia kun saa siirrettyä tietoiset ajatukset sivuun, toisaalta silloin niitä on vaikeampi muistaa ja sanoittaa jälkikäteen. Silti jäi vielä ihana tunne, vähän kuin olisi lempeässä aallokossa oleva vaate, joka pikkuhiljaa ajelehtii rannalle. Sulautuneena kumppaniin, ei erillistä kehoa enää. Olis tehnyt mieli nukahtaa siihen, mutta oli muita suunnitelmia päivälle, piti lopulta nousta. Miten tunsinkaan miehen rakkauden taas, yhteyden itseeni, olevani kokonainen!

Ja niin, en muista mikä päivä, olisiko ollut nyt torstai vai perjantai, tajusin yhtäkkiä itsemurhatrauman nousseen pintaan. Siis niiden mielentilojen, kun 13-vuotiaana pohdin ja muutaman kerran yritinkin itsemurhaa. Miten tuskallisilta muistot tuntuivatkaan; tai ei edes muistot, vaan niiden nouseminen pintaan siten, että koin ne samat fiilikset. Mutta Naavaparta tuki mua hyvin, kuunteli karmeimmatkin tuntemukseni, lohdutti, kannusti. Ja rohkaisi itkemään, piti kiinni ja halasi kun itku alkoi, ja puristi syliinsä lujempaa, kun itku purkautui huutona ja oli niin vahva mielen ristiriita, että vaistomaisesti työnsin miestä kauemmas, koetin irtaantua. Vaan miten hyvältä tuntui, kun hän sulki mut syliinsä väkisin, piti kiinni kunnes luovutin ja itkin vain tuskaani. Itkin kuin pieni vauva, parku tuntui kuuluvan kuin vieraasta kehosta, silti se tuntui puhdistavalta.

Niin, se tunne, ettei kukaan rakasta. Koin sen uudelleen, elävänä. Tunne, kun tietää, että ihmiset rakastavat, mutta ei vain koe sitä ja siksi sitä on mahdotonta uskoa, tuntuu kuin ihmiset välittäisivät vain velvollisuudesta eikä olisi aitoa rakkautta. Ei tunne yhteyttä, kehenkään, tuntee itsensä tyhjäksi, hylätyksi, ei ole oikein mitään syytä elää, paitsi muiden vuoksi. Mutta siinä mielentilassa kokee olevansa vain taakka ja velvollisuus ja aiheuttavansa kärsimystä kaikille, eikä vähiten itselleen. Ei siinä mielentilassa näe oikein mitään syytä elää, vaan tuntuu kuin olisi kaikkien kannalta parempi kuolla. Ainoa syy elää on hatara toivo siitä, että joskus voisi olla paremmin. Näitä fiiliksiä joudun nyt kohtaamaan uudelleen, tuntuu kuin joutuisin eläytymään joka ikiseen isoon traumaan uudelleen eheytyessäni. Mutta ehkä kaikki on lopulta kärsimyksen kohtaamisen arvoista, sillä mitä enemmän olen kohdannut traumojani, sitä paremmin olen kokonaisuudessa voinut. Vaikka se on tuskallista, aion siis silti jatkaa itsetutkiskelun tiellä.

Mulla alkaa psykoterapian toinen vuosi. Löysin aivan mahtavan psykoterapeutin itselleni, jonka kanssa toivon edistyväni paljon. Tai oikeastaan hän löysi mut, jo keväällä, kun kerran itkin bussissa. Niin lämmin, aito ja empaattinen, avoin ihminen, inhimillinen. Hänen kanssa on kotoisa ja helppo olla, minkä takia uskon, että tulen edistymään paljon paremmin kuin aiemmin feikin ja lukkoisen oloisen psykoterapeutin kanssa. Listalla on hirveä määrä käsiteltäviä aiheita. Suurimpaa osaa olen onneksi käsitellyt jo, mutta ehkäpä kaikkein kivuliaimmat traumat ovat vielä käsittelemättä, tuntuu kuin traumat olisivat nousseet pintaan "kivuliaisuusjärjestyksessä" vähemmän kipeistä kipeimpiin päin. Itsemurha-ajatukset ja niiden uudelleen kokeminen, niistä selviäminen, en tiedä onko siitä kivuliaampaa käsiteltävää. Koska mikä olisi karmeampaa, kuin tunne, että on itse itselleen pahin uhka ja itsensä pahin vihollinen, olosuhteista riippumatta ja vaikka kaikki olisi hyvin? Koska itse pitäisi olla itsensä paras ystävä ja tukija, eikä pahin vihollinen. Itsemurhafiiliksiin palaamisessa ja niiden kohtaamisessa mulla riittää vielä pureskeltavaa, mutta mies antoi jo tukensa ja sanoi lohduttavansa ja uskovansa muhun silloinkin, jos itse en siihen kykene.. Mahtavaa, miten rakastavia ihmisiä on ympärillä, en voisi olla kiitollisempi... yksin en jaksaisi.

Aika hyvin käsiteltyjä ovat jo, mutta edelleen vaativat lisätyöstämistä muunmuassa nämäkin:

-Raiskauskokemukset
-Eräs miessuhde, joka meinasi tulla kirveellä läpi ovestani ollessani 17-vuotias ja pakenin palotikkaita pitkin. Tyyppi ei myöskään lauennut seksissä millään, vaan runkkasi rajusti pornoa katsoen ja käytti viinaa ja lääkkeitä sekaisin. Mulla on jäänyt jonkinmoinen pornoinho ja miehen pornonkatselu herättää tunteita, etten kelpaa ja ole riittävä, mitkä juontavat juurensa tuosta miessäädöstä eivätkä ole totta enää.
-Hylkäämistraumat (niitä riittää)
-Perheväkivalta
-14-vuotiaana neitsyyden menetys raiskauksessa
-Koulukiusattuna olo vuosia
-Oma yllättävä aggressiivisuuteni, erityisesti hetki jolloin kävin exäni kimppuun (tätä pitäisi käsitellä vielä lisää).
-Kuinka äiti kielsi nautintoja, piti olla aina jokin syy, ei voinut olla "tekemättä mitään"
-Ongelmalliset ystävyyssuhteet
-Kiintyminen & luottaminen lapsena enemmän eläimiin ja kasveihin kuin ihmisiin
-Vaikeus kiintyä menettämisenpelon takia
-Harhat/selittämättömät tapahtumat/paranormaalit ilmiöt -miksi niitä kutsuisi, mutta koen tarvetta kertoa niistä
-Paniikkikohtausten fiilikset
-Kuoleman lähellä käynnit ja niihin liittyvät rajakokemukset
-Rakkaan koirani kuolema kun olin 7-vuotias ja taisipa vielä kuolla aika ironisesti syömällä erään henkilön silloiset kannabisviljelmät :/

Onhan noita muitakin, mut jos nyt näitä sais käsiteltyä. Koen elämäni palapelin kokonaiskuvan olevan jo aika hyvin hahmottunut, mutta vielä on työstämistä ettei siinä häiritse mikään liikaa nykykuvaani elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)