torstai 20. lokakuuta 2016

Valoisaa pölyä

Se oli vaan niin kaunis hetki, juuri äsken, oisin halunnu kuvailla sen sulle :) Upea maisema, vaikkakin vain pölystä sun muusta koostunut. Valo taittui ikkunasta lukemattomiin hiukkasiin, pöly kimmels ja välkehti ja sitä oli ihan mielettömästi, sellanen sumu, kuin avaruus, tähdet. Niin kaunista, pienet ilmavirrat huoneessa kuljettivat pölypyörteitä kaikkiin suuntiin, kokonaisia pölymassoja jotka muotoutuivat, muuttuivat, vyöryivät ylös, alas, kaikkialle: oikeastaan kuin ilma olisi vettä tai jotain konkeettista massaa, ei ilma ole läpinäkyvää vaan siinä on aivan täynnä kaikkea hyvin pientä. Koirankarvoja ja pienenpieniä ilmassa kiemurtelevia ja kieppuvia matomaisia hiukkasia leijailemassa hiljalleen, pöly sädehti kuin pienet tähdet auringonvalonsäteiden osuessa niihin. Syvyysnäkymä muuttui: tuo sohva, kuin kaukana, 2 metriä, niin pelkistetty käsite, pariin metriin mahtuu lukemattomia elottomia ja elollisia olioita! Välillä seurailin hetken yksittäistä pölyhiukkasta, välillä katselin koko pölyhiukkasmaisemaa ja samalla tarkastelin mieleni maisemia, ajatuksiani, oivalluksia jotka tuntuivat lähes yhtä käsin kosketeltavilta ja selkeiltä, kuin tuo pölykin. Ajatusprosessi oli kirkas.

Tuli vaan vahvasti sellanen olo, et ihana miten paljon ympärillä on elämää, olioita, vaikkakin myös pieniä, käsittämättömiä, mitättömiä, kaikenlaisia. Pienistä iloista onniki koostuu, vaikka sitten pölyhiukkasista :D Ei, ei ihminen ole koskaan todella yksin. Vatsassa lukuisat mikrobit ja muut oliot elelevät, jokainen ihminen on massiivinen yhteisö, yhteistyöverkosto, tietoliikenne. Toivottavasti ei kovin ristiriitainen ja tukossa oleva sellainen, voisipa virrata vapaasti, jokainen.

Tuli niin rakkaudellinen olo katsella noita pieniä hiukkasia, tuntea se, miten pienenpienistä osasista jokainen meistä koostuu, kaikki on yhtä. Tuli suuri mielihalu jakaa tuo kaunis hetki, maisema, näkymä jonkun kanssa. Juuri sitä havainnoidessani nimittäin puhuin henkilön X kanssa puhelimessa, samalla kun oivalsin asioita ja katselin pölyä; kolme tasoa siis yhtäaikaa selvänä, vaikka yleensä voin keskittyä kunnolla vain yhteen asiaan kerrallaan. Päätinkin sitten, miksen voisi kuvailla tuntemuksiani, niin oudoilta kuin ne varmasti kuulostavatkin. Ehkä, ehkä tämä ihminen ymmärtäisi tai ilahtuisi aivan kuten voi ilahtua ystävän kuvaillessa kaunista auringonlaskuakin? Ehkei hän tuomitsisikaan, sanoisi "ei noin voi kokea?"

Vaan ei, se oli utopiaa, totta kai henkilö hämmentyi, kiusaantui ja lopetti pian puhelun vedoten kiireeseen. Olisiko pitänyt kertoa niitä näitä, tavanomaisia asioita, kauppareissusta ja säästä puhua? Kun halusin jakaa, mitä juuri siinä hetkessä koen! Ja kas, mielen kieltomekanismit, ne jos mitkä ovat vahvat silloin kun on pelko siitä, ettei olisikaan enää hyväksytty jonkun rakkaan silmissä (tuntemattomien mielipiteistä olen lakannut välittämästä liikaa ajat sitten). Pöly, sumu, hiukkaset katosivat kaikki näkökentästäni, näkökyky palasi normaalin alkeelliseksi ja pelkistetyksi. Toki terävä on näköni silti, pienenä näin näkötestissä pienimmätkin E:t ja kysyin, saisiko lisää niitä tauluja, kun oli liian helppoa, mutta terveydenhoitaja totesi vain, ettei niitä ole enempää ja et mulla on todella tarkka näkö, en saanut tutkailla miten tarkasti pystyn näkemään, joten edelleenkään en tiedä asiaa ja näköni lienee huonontunut noista ajoista melko paljon..

Havainnoinnin palattua normaaliksi säikähdettyäni X:n reaktiota, huomio kiinnittyi isoihin objekteihin, ei pienenpieniin asioihin niiden välissä, kaikkialla. Sohva, koira, jalka, matto. Pölyhiukkasia siellä täällä leijailemassa edelleen, mutta vain sen verran, mitä "normaalin" ihmisen kuuluukin nähdä, ei niitä pienenpieniä ja niin tiuhassa, kuin niitä todella on, katosta lattiaan ilmatilassa. Ja vaikka koetin nähdä niitä vielä, ne hävisivät, en kertakaikkiaan kyennyt, järkiperusteet sille, että saan nähdä mitä mua huvittaa, ei kumonnut hylätyksi tulemisen pelkoa.

Samanlaisen sumun oon nähnyt aiemminkin ja ihmetellyt, mitä se on. Se vain häviää aina, jos epäilen, ettei niin voi nähdä tai tuntuu, että joku tuomitsee mut.. Kuinka paljon aivot kieltävät ja korjaavaatkaan maailmasta saatua informaatiota yleisesti hyväksytyksi, ymmärrettävämmäksi ja pelkistävät tiedon selkeämmäksi ja helpommin hahmotettavaksi? Kuinka paljon samalla jää arvokastakin informaatiota pois? Ja toisaalta onhan niin, että mielikuvituksen voima on mahtava, joten kukaan ei voi tietää varmuudella, mitä toinen ihminen kuvittelee tai oikeasti kokee, tai edes, mitä itse kuvittelee ja mikä taas on totta. Ja onhan kuvitelmatkin totta omalla tavallaan, ne ovat ajatuksia. Ei esimerkiksi uni- ja valvemaailmaa voi erottaa varmuudella, ainoastaan jos huomaa jonkin yksityiskohdan olevan "pielessä", tajuaa olevansa unessa ja voi alkaa nähdä selkounta. 

Selkounikin muuten, uskon että jos sitä opittaisiin ymmärtämään ja tuottamaan paremmin, siinä olisi oiva työkalu traumojen ym. käsittelyyn, siinä ainakin mulla aivot ovat sellaisessa flow-tilassa vailla pelkoja ja rajoitteita, olen ratkaissut hyvin vaikeitakin asioita nukkuessani.

Mut ehk ois sit pitäny katsella vaan, eikä ois pitäny virkkaa kenellekään mitään, ehkä just kokemusten jakamisen halu pilaa paljon, kun jos sit muut ihmiset suhtautuu negatiivisesti tai oudoksuen, koko se kaunis elämys menee tavallaan pilalle ja pahimmillaan häviää siinä hetkessä ja voi painua unohduksiin muistoissakin, aivojen kieltomekanismi on niin vahva. Sosiaalinen hyväksyttävyys ja halu kuulua laumaan, olla rakastettu, menee kauneudentajun ja aidosti kokemísenkin edelle. Ihminenhän kieltää esimerkiksi läheisen yllättävän kuolemankin, siinä yksi esimerkki aivojen vahvasta, joskin myös joissain tilanteissa elintärkeästä kieltomekanismista. Samoin lukuisat illuusiot ja psykologiset aivojen huijaukset kertovat siitä, miten epäluotettavaa kaikki todella on, eikä mitään voi tietää 100% varmasti. Siksi mun mielestä oikeastaan tärkeintä mitä kullekin on, on se oma kokemus, oma maailma, se millaiseksi sen itse luo, miten suhtautuu asioihin ja kuinka utelias on; miten hyväksyy muutokset ja osaa luopua vanhasta, ottaa vastaan uutta.

Varmaan jos esim. seksuaalisuus ois tosi vahvasti kielteinen asia perheessä, se vois mennä pahasti lukkoon, koska jos seksuaalisuudesta seurais yhteisön ulkopuolelle jäämistä, sen vois haluta tukahduttaa itsessään. Onneks mun äiti ei siinä mokannut, vaan sanoi vaan ettei muiden nähden sovi, ja vasta aikuisena, sanoi kuitenkin et seksuaalisuus on kaunis asia, joten malttamattomana kuin leijona odottaa vesi kielellä pääsevänsä seepran käsiin, päätin odottaa, et kasvan aikuiseksi ja saan nauttia, vihdoin, vapaasti! (No, ei se mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta se on toinen tarina, löytyy postauksestani Seksuaalista historiaani avattuna..) Tais silti jäädä uhmamieli tuosta kiellosta ettei saa muiden nähden nauttia, sillä nykyään on ihanaa olla nimenomaan välillä oikein tahallaan toisten katseiden alla. Mut jos äiti ois tuominnu seksuaalisuuden kokonaan, voisin olla ollut vielä pahemmin solmussa, en pelkästään seksuaalisuuden saralla, vaan muutenkin. Onhan tässä mielen solmuja auottu aika paljon, ja työsarkaa riittää varmaan loppuiäksi, jokaisella.

Koska ei kuitenkaan sellanen katoa, mikä ei oo hyväksyttyä, sen vain sulkee tietoisuudestaan mut silti se jää alitajuntaan, ja mitä enemmän on väenvängällä piilossa pidettävää matskua aivoissa, sen raskaampaa se on niille. Koen, että sitä mukaa, kun oon käsitellyt vaikeita kokemuksia, on mieli keventynyt, aivan kuin konkreettisesti vapautuisi tilaa ja kapasiteettia. Silti monet ihmiset pelkäävät niin paljon vierasta, muutosta, etteivät halua tutkia syvimpiä syövereitään, elävät mieluummin kuin lasikuvun takana, puolittain, vain osittain läsnä. 

Mulle tabujen avaaminen on ollut helpottavaa, vaikkakin myös työlästä. Ja oon todella kiitollinen vanhemmilleni ja muille rakkaimmilleni siitä, että ovat uskaltaneet kohdata mua; vaikkei se mene aina ihanteellisesti, ovat silti yrittäneet, rohjenneet, kyenneet. Erityisen iloinen olen siitä, että sain vihdoin kummankin vanhemman kanssa puhuttua vaikeat asiat halki, ei ole mitään salattavaa. Vaati varmasti rohkeutta heiltä (ja minulta!), mutta uskon, että kaikilla tulee olemaan sen johdosta huojentuneempi olo, sillä salailu, epätietoisuus ja piilossakin oleva syyllisyys on raskasta. Mieluummin kohtaa ja hyväksyy vaikeatkin asiat kuin estelee ja peittelee loppuikänsä, siihen menee hirveästi energiaa.

Perhesuhteista takaisin pölyhiukkasiin.. Kun oikein pinnistelin ja rentouduin, näin ne taas uudelleen, koko kirjossaan! Pölyä kaikkialla, lattiasta kattoon, joka senttimetri täynnä!! Valoisaa, kaunista pölyä. Miten kaunista, rentouttavaa, meditatiivista katsella sitä, olisin halunnut jäädä siihen hetkeen... taas valtava rakkauden tunne kaikkea kohtaan, jopa niitä pieniä mitättömiä hiukkasiakin, valtava myötätunto ja tyyneys.
Pohdin: "Nyt soitan kyllä Naavaparralle, hän varmasti ymmärtää, hän ei tuomitse, ei mitätöi mun kokemusta, hän on niin avomielinen!!! Haluan jakaa tämän hetken, haluan iloita jonkun kanssa! Vai halveksuuko hän sittenkin? Ei, en tahdo pelätä sitä, haluan ainakin yrittää." Niinpä soitin hälle. Aluksi hän olikin ymmärtäväinen, ei tosin oikein tajunnut, mitä iloa saan pölyn katselusta. Mutta heti kun kuvailin yhtään tarkemmin, Naavaparran äänensävy muuttui närkästyneeksi, epäileväiseksi, kuulin jo äänensävystä, että hän tahtoo lopettaa puhelun, vedoten siihen että on kiire. Hänkö myös ymmärsi mut väärin? Sanoinko sen jotenkin hassusti, oudosti? Vai onko sitä niin vaikea käsittää? Mikä siinä nyt on edes niin tabu, miksen saa nähdä tuota kaunista eläväistä pölyä, miksi mun pitää uskotella itseni olemaan näkemättä? Taas kävi sama: kun kuulin halveksunnan, epäilyksen sun muuta ikävää äänensävystä mikä uhkasi hyväksyttynä olemistani, näin taas normaalisti, kaikki "ylimääräinen" pöly katosi ja näin vain pölyä siellä täällä leijailemassa..

Puhelun päätteeksi tunsin itseni surulliseksi, lamaantuneeksi, vähän hylätyksikin, yksinäiseksi, tukahdutetuksi, pakotetuksi, epäaidoksi ja vieraaksi itselleni. Niin, jokainen näkee maailman hieman eri tavalla, mutta mikseivät ihmiset voi edes yrittää ymmärtää sellaista, mitä eivät itse välttämättä koe tai pysty kuvittelemaan? Miksi pitää tuomita toisen kokemus ja samalla ikäänkuin tuomita hänet myös ihmisenä? Esimerkkejä piisaa vaikka kuinka, epäilijöitä on riittänyt aina, ihan arkisissakin asioissa, kuten siinä, voiko perhekokous onnistua, ja hyvin se onnistui.

Erityisen surullista on, että tätä on käynyt lapsesta saakka aivan jatkuvasti. On pitänyt yrittää olla niin helevetin normaali ja siihen on mennyt paljon energiaa. Oon kyllästynyt siihen, jään mieluummin yksin kuin kiellän itseni, yksinäisyys ei enää pelota mua niin paljoa, kun oon oppinut rakastamaan itseäni, kun oon saanut olla rakastettu ja hyväksytty. Koulukiusattuna ihmiset halusivat muuttaa mua toisenlaiseksi, jotta olisin hyväksytty heidän vinkkelistään. Vanhemmat kiistivät multa asioita, jotta en herättäisi negatiivista huomiota, vahvistaisi syrjääntymistä ja outouden leimaa, mikä jo köyhyyden sun muun takia oli vahva, ja siten heikentäisi perheemme elämänlaatua. Itsekin kielsin itseltäni asioita, jotta voisin olla hyväksytty. Vaan kieltämisen polku on loputon, koska en voi koskaan miellyttää kaikkia, jotka haluaisivat mun olevan toisenlainen, ajattelevan toisella tavalla, kokevan kuten hekin.

Joten tie itsehyväksyntään lähtee siitä, että paskat välittää siitä, mitä muut ajattelevat, kunhan ei oo vahingoksi kellekään. Mutta silti tarve ja halu olla rakastettu on syvällä meissä. Ihminen on valmis uhraamaan suurenkin osan kokemuksestaan ja aidosta olemassaolostaan kuuluakseen laumaan. Ja mitä ei itsessään hyväksy, koska on kasvatettu olemaan hyväksymättä, sitä on vaikea hyväksyä muissakaan, näin tragedia vain jatkuu... ja jatkuu. Traumat, ja moni muukin perintö siirtyy sukupolvelta toiselle, mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, miksi? Ja: "Onko tämä tapa, näkemys tai tieto enää relevantti tässä ajassa, vaatisiko se päivittämistä ja uudelleenperehtymistä?" ja"Voisiko asian tehdä, ajatella toisin, voisiko asiaa tutkia jotenkin, pohtia lisää?" ja "Miksi ajattelen näin?".

Ei kukaan voi väittää, et toisen kokemus ois jotenki vähempiarvoinen ja vähemmän totta. Jokaisen oma kokemus on se kaikista tosin hänelle itselleen. Vaikka afrikkalainen lapsi näkee nälkää, ei se oo mulle niin totta tässä hetkessä, kun en oo sitä näkemässä, se on siellä jossain, ehkä, siihen ei pääse kiinni samalla lailla kuin vaikkapa niihin ilmavirtauksen mukana läpi sormien karkaaviin pölyhiukkasiin suoraan edessä. Ja jos ihmiset olisivat rakastavampia itseään kohtaan, myötätuntoisempia samalla myös ympärilleen, vääryyksiä ja epäkohtiakin olisi paljon vähemmän. Jos ihmiset eivät jo mielessään tuomitsisi muita pienen mielikuvan ja stereotypian perusteella, maailmat avartuisivat, näkisi hyvää vaikeissa asioissa ja vaikeuksia ihanuuksissa, kokisi koko elämän kirjon.

Jokainen kokee yksilöllisesti ja jos sen kokemuksen joutuu kieltämään muiden vuoksi, kieltää samalla ikäänkuin osan olemassaolostaan. Ja sit tavallaan ku jatkuvasti ihmiset ympärillä tuomitsee millon mistäkin, ni tulee sellanen olo ikäänku ihmiset koettais mitätöidä, riistää ja kiistää mun kokemuksen eli tavallaan samalla olemassaolon ja ikäänku mul ei ois oikeutta olla olemassa, ellen koe samalla tavalla ku muut :/ Tuntuu pahalta, et mun olemassaoloo on eri tavoin koetettu mitätöidä, ehkä pahimpana se, etten oo saanu lapsena riittävästi rakkautta ja äiti sanoi todella murheissaan ollessaan, ettei ois lapsia halunnutkaan ja "jos teitä lapsia ei olisi.." ja isä, joka muunmuassa sanoi että vihaa tätä perhettä.

Jotka silti ovat mulle maailman rakkaimmat vanhemmat ja toisaalta karujen kokemusten takia olen joutunut vahvistumaan, kasvamaan, kyseenalaistamaan ja pohtimaan, rakentelemaan itseäni pala palalta. Noinkin hirveitä asioita sanoneista vanhemmista olen todella ylpeä, että ovat ottaneet vastaan kaiken raskaankin kritiikin, kohdanneet traumojani, tukeneet, oppineet rakastamaan mua myöhemmin: parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Eikä kukaan, eivät hekään, ole olleet tahallaan ilkeitä.

Missä vaiheessa muutenkin ihminen on yhtäkkiä aikuinen? 18 täytettyään, vai entä jos on joutunut kasvamaan näennäisesti aikuiseksi aivan liian varhain, kuten muunmuassa vanhempani ja minä olen joutunut. Minusta ihminen kasvaa aidosti aikuiseksi vasta, kun hän on valmis kasvamaan taaksepäin, takaisin lapseksi, kohtaamaan kipeät muistot ja ymmärtämään, hyväksymään ne. Sitten se aikuiseksi kasvamisen prosessi kestääkin hautaan saakka ja samalla kasvaa yhä vilpittömämmäksi, aidommaksi ihmetteleväksi lapseksi, jonka taakka kevenee. Aidoksi aikuiseksi kasvavia vain tuntuu olevan aivan liian vähän yhteiskunnassamme, on helpompaa esittää aikuista, virallista ja piiloutua jos minkämoisten roolien, maskien ja defenssien taakse, piilottaa auti autuas autenttisesti kokeva, herkkä sikiö itsessään niin syvälle, ettei sitä oikein itsekään tahdo nähdä tai myöntää.

Kaikilla perheessäni oli vaikeaa lapsuusaikanani, uskoisin että pääosin ahdasmielisten ihmisten tuomitsemisten ja siitä seuranneen yksinäisyyden(pelon) takia, mikä heijastui ja vaikutti toinen toisiimme. Niin silti meillä on nykyään läheisemmät ja avoimemmat välit, kuin monilla ns. hyvän lapsuuden eläneillä aikuisilla on vanhempiinsa. Samat vanhemmat, jotka eivät lapsuudessani olleet kovin hyviä vanhempia, ovat nykyään viisaampia, kasvaneempia, kypsempiä ja hirmuisen rakkaita. Se herättää toivoa siitä, miten kaikissa ihmisissä piilee valtava muutosvoima, eheytymisen ja oppimisen mahdollisuus ja kuinka vaikeimmistakin asioista voi päästä yli ja korjata pahojakin säröjä ihmissuhteissa ja suhteessa itseensä. Toki säröstä jää aina arpi, mutta ihmispsyyke on kuin puunrunko: se korjaa itseään, kuroo haavat umpeen vahvoiksi kohdiksi, jos sen työtä ei häiritse, vaan pyrkii auttamaan mieltään ja kehoaan paranemisessa. Olenhan itsekin kasvanut itsemurhaa pohtivasta tyttösestä onnellisimmaksi 25-vuotiaaksi, jonka henkilökohtaisesti tunnen ;)
Myös koulukiusaajat tuntuivat haluavan, et mua ei sellaisenaan ois saanu olla, kenties kokivat mut uhkana jotenkin ja halusivat painaa alas pönkittääkseen omaa egoaan. Egon kasvattaminen vain ei tunnu tuovan aitoa onnea kenellekään, ego on kuin paisuva hauras pesusieni; mitä suurempi se on, sitä alttiimpi se on haavoittumaan ja tarvitsee siksi sitä enemmän pönkitystä, ihminen voi olla näennäisesti vahva, mutta todellisuudessa hyvin hauras ja pienikin loukkaus saa koko itsetunnon murenemaan; egon pönkitys on loputon suo ja umpikuja. Uskon, että aitoon onnellisuuteen johtaa nimenomaan egon pienentäminen minimaaliseksi ja keskittyminen vahvistamaan myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja ymmärrystä (ainakin, mitäs muuta?). Ja niin, ei mulla ole kaunoja kiusaajianikaan kohtaan, haluaisin halata, tehdä sovinnon, keskustella rakentavasti. Mielessäni olen jo antanut anteeksi, mutta helpottaisi lisää saada sanoa se, saada ehkä lohtua ja anteeksipyyntö, vaikkakin vasta jälkikäteen.

Vähintäänki mun pitäis siis muuttua sellaiseks, mitä muut haluaa, ja jokainen haluaa et muut ovat hänen mieleisiään tai eivät ainakaan liian kaukana siitä, joten en vois koskaan olla tyytyväinen ja rauhassa vaan mun pitäs muiden vuoks muuttua jatkuvasti, et voisin olla hyväksytty. En jaksa sellasta enää. Mä vaan oon, ja haluan vaan olla, arvottamatta liikaa. Jos joku ei pidä olemuksestani ja läsnäolostani, se on oikeestaan sen ongelma, ei mun. Mun ei tarvii muuttua, perustella kaikkea tai saada oikeutusta kokemuksilleni ja olemassaololleni. Sillä ei ole väliä, uskovatko muut mua vai eivät, vain sillä on väliä mulle, että olen itseni ja samalla kaikkeuden kanssa sovussa yhä useampina hetkinä. Suurta plussaa olisi, jos ihmiset ympärilläkin olisivat sovussa ja onnellisia, mutta en voi elää ja oivaltaa kenenkään puolesta, joten olen vastuussa vain itsestäni. Ja on sekin surullista, jos en voi muiden ihmisten takia elää niin aidosti ja täydesti, kuin haluaisin, vain siksi, etteivät muut ymmärrä tai halua edes yrittää ymmärtää. Ei se vahingoita ketään, jos näen maailman niinku näen, joten saan katsella rauhassa! Niin sinäkin <3

Harmi tässä on vaan se, että vaik järjellä esim. nyt tiedostan, et saan ihan rauhassa katsella ja nähdä lisääkin niitä pölyhiukkasia ja ettei se oo keltään pois ja etten oo hullu tai huono jos näen niin, eikä siinäkään ois mitään pahaa vaik rentoutuisin ja kattelisin tunnin niitä, käyttäähän ihmiset aikaansa paljon vahingollisemmin/turhemminkin. Se ois ollu meditatiivista, voimauttavaa, juuri minulle. Mut vaik järjellä vakuutan et saan kokea autenttisesti, jostain tuli niin vahva alitajuinen tunne, kieltomekanismi, etten näe enää samalla lailla vaikka haluaisinkin. Näen juuri sen verran, mitä "normaalin" ihmisen voi olettaakin näkevän, kun taas hetki sitten näin jotenkin enemmän, laajasti, tarkemmin, syvemmin. Oli myös flow-olotila ja tunsin itseni viisaaksi, kyvykkääksi, tuntui kuin ajatus kulkisi tosi sujuvasti ilman vaivaa.

Nyt itken tässä. En tiedä tarkkaan miksi, mut tuntuu vaan niin surulliselta. Et pitääkö mun jättää jakamatta sittenkin asioita vain siksi, etten menettäisi niitä kokonaan, sokeutuisi niiltä? Et se on joko-tai: joko kerron ja saan jakaa fiiliksen (mistä tuskin on paljoo iloa, jos ihmiset kuitenki tuomitsee tai ei ymmärrä), vai jätänkö kertomatta ja nautin itekseni, salaa?

Kuitenkin kallistun avoimuuden puolelle, silläkin uhalla, että jään yksin. Sillä jos oisin pitäytyny vaan "turvallisilla normaaliuden vesillä" ja kertonu vaan sellasta, josta olen varma ettei tuu tuomitsemista, en ois kertonu oikein mitään henkilökohtasta kellekään... en traumoista, seksuaalisuudesta, haaveista, tunteista, mistään muusta ku tyyliin säästä. En syytä ketään, todellakaan, älä käsitä väärin. Jokainen on omalla tavallaan ihana ihminen ja tekee parhaansa. Mut pohdin vain ja helpottaa surua ainakin vähän, kun tiedostan näitä. Olen mieluummin avoin ja jonkin aikaa yksin ennen kuin sopivat ihmiset löytyvät, kuin että tyytyisin olemaan vieras itselleni ollakseni "edes joidenkin" kanssa. Jos on vieras itselleen, menettää niinä hetkinä elämänsä parhaan ystävän -oman itsensä!

Ja ei, kenenkään kanssa en usko, että voi päästä 100% samalle aallonpituudelle, mutta voi päästä hyvin lähelle, hetkittäin, yhä lähemmäs ja lähemmäs, hämmentävän lähelle. Silti, aika ajoin joutuu pettymään; ei tuo ihminen tunnekaan mun tätä osa-aluetta, ei hyväksykään tätä hetkeä minussa. En itse tunnekaan vielä itseäni, hyväksy vielä täysin, tuleekin takapakkeja, hetkiä jolloin itseinho valtaa hetkellisesti mielen ja joutuu ponnistelemaan löytääkseen jälleen tasapainon ja sovun itsensä kanssa. Koko ajan joutuu tai saa tutustua myöskin itselleen ja rakkaimpiinsa yhä uudelleen, koska ei ole mitään pysyvää, ei mitään täysin omaa, eivät edes ajatukset. Näitäkin varmasti moni pohtinut, mutta silti haluan jakaa, koska vaikkei ole omaa, on silti henkilökohtaista, on silti iloa siitä, että saa kokea yksilöllisesti samaa, mitä jotkut ovat kokeneet ja muut tulevat oivaltamaan myöhemminkin. Miksi edes yrittää omistaa, miksei voisi keskittyä jakamaan hyvää?

JA jos ajatellaan, että joku ihminen vaikka sitten onkin muiden mittapuulla hullu, niin entä sitten? Ihminen voi jokatapauksessa todella vain itse parantaa itseään, muut voivat lievittää korkeintaan oireita vaan eivät voi pureutua itse syihin ja alkutekijöihin, ja kaikki ovat hieman vinksahtaneita. Ketään ei voi saattaa järkiinsä hänen puolestaan, vaan jokainen tekee oivalluksensa itse. Onko sitten niin, että "hullut" ja muut oudot eivät ansaitse rakkautta? Kun mun mielestä, pohjimmiltaan ja aidosti, jokainen (olio) on rakastettava, olkoon jonkun mielestä miten hippiä shittiä vain ;) Ja kaikki elämä vuorovaikutusta, kuin tanssia, musiikkia. Katuspurgukin on rakastettava, vaikka kieltämättä itse en esim. hajuhaitan takia jaksais häntä kumppanina. Silti lempeä katse, miksei jopa halaus, voi olla iloksi kummallekin, hetkellinen hajuhaittakin menee ohi, mutta lämmin tunne jää. Mut onko niin, et pitäis pyrkiä esittämään normaalia ollakseen rakastettava? Ja kuka hitto sen normaaliudenkin määrittelee? Ja rakastaako toinen silloin yksilöä itseään, vaiko vain luomaansa kuvaa hänestä, sellaista kuvaa, minkä tuo toinen on halunnut antaa tullakseen hyväksytyksi?

Kun taas jos uskaltaa olla ilman suojamuureja, aidosti, haavoittuvasti, mun mielestä silloin pienikin hyväksyntä on sentään aitoa, vaikka luonnollisesti sillon ei voi saada sitä hyväksyntää niin laajalti, koska.. noh, ihmiset vaan pelkää kaikkea outoa ja vierasta ja etenki sellaista, jonka ovat joutuneet itsessään kieltämään. On vaikea sallia muille sellaista, mitä ei salli itsessään ja etenkin mitä syvemmällä kielto on, jos sitä ei edes tiedosta.

Tuntuu kans, et en osaa ilmaista asioitani siten et muut ymmärtäis, vaan mut käsitetään usein väärin :/ Joitain asioita on niin vaikea pukea sanoiksi, sanat ovat vain pelkistyksiä ja jokaiseen sanaan liittyy eri tunnelatauksia ja merkityksiä eri ihmisillä. Silti kieli on oiva työkalu käsittää, jäsentää ja jakaa todellisuutta, kunhan sitä ei pidä objektiivisena, kattavana totuutena, vaan ainoastaan yhtenä tapana muiden joukossa hahmottaa todellisuutta. Tämänkin tekstin varmaan jokainen teistä tulkitsee ihan himppusen eri tavalla, tuskin kenellekään saan välitettyä aivan sitä, mitä halusin ilmaista, tuskin onnistuisin välittämään sitä edes itselleni, sillä jotkin kokemukset tuntuvat vierailta, oudoilta kirjoitetussa muodossa. Jotkin hetket ovat tosia ja aitoja vain siinä hetkessä ja jälkeenpäin ne tuntuvat naurettavilta, kaukaisilta ja käsittämättömiltä. Kuten vaikkapa unet, teini-iän kiukunpuuskat ja angstit tai eilisen huippuorgasmi. Siitä muistaa vain sen, miten sen on jäsennellyt, muttei välttämättä tavoita muistoa kokonaisuudessaan hienovireisine sävyineen ja autenttisuudessaan. Muistot ovat kuin varjoja: ne voivat olla tarkkojakin, mutta silti aina vain heijastumia nykyhetkestä, kuten toiveet ovat heijastumia myös tästä hetkestä.

Jotenkin vaan surullista, ku koetin jakaa ilon ensin rakkaan X:n, sit rakkaan Naavaparran kaa, mut kumpiki käsitti mut ilmeisesti jotenki väärin tai eivät halunneet ymmärtää tai heille tuli defenssi tai pelko tai jokin. Ehkä pelko siitä, että olisin pimahtamassa ja mut tällaisenaan, tällaisena ihanana menettäisi? Mutta sekin on turha pelko, koska jokainen meistä muuttuu koko ajan, joten miksi pelätä sellaista, mikä alunperinkään ei edes ollut totta? Miksi tukeutua sellaiseen turvalliseen satamaan, mikä onkin koko ajan vain vettä, jossa voisi vain kellua. Miksi pyristellä virtaa vastaan, kun voisi kellua siinä ja antaa sen viedä, ohjailla itseään virrassa ja nauttia maisemista, mutta uteliaana katsoa, minne se viekään. Ei sitä samaa minua ole, kuin oli eilen, ei aivan samaa, jo biologisestikin osa eilisistä soluistani on kuollut, tilalle syntynyt lisää, osa hermoyhteyksistä katkennut ja muodostunut uusia oivalluksia ja ajatuspolkuja. Ja vaikka ehkä jotkut ajatukseni ovat joidenkin mielestä outoja tai hulluja, niin olen paremmin tasapainossa kuin koskaan, onnellisempi. Miksi siis niin valtava hulluksi tulemisen pelko on ihmisillä ja luopumisen tuska ja pelko? Kun voisi ottaa avoimesti vastaan, mitä tulee, katsella vaihtuvia maisemia ja tutustua päivä päivältä hieman uudelleen rakkaisiinsa, rakastaa siitä huolimatta, vaikka ihmiset muuttuvatkin, vanhenevat.

Tuli vaan vahva rakkauden tunne siitä välkehtivien hiukkasien katselusta ja halusin ilmaista et rakastan. Mut ehkä olisin voinut vain rakastaa siinä hetkessä, sanoittamatta sitä, siksikö se meni pieleen, että tungin rakkauden johonkin valmiiseen, ymmärrettävään muottiin kun olisin vain voinut antaa sen virrata vapaasti? Sanoa rakastavani suoraan silloin, kun siltä tuntuu, mutten pukea sitä valevaatteisiin. Toisaalta halusin jakaa hetkeni, en tiedä, ehkä se oli hyväkin, herätti ajatuksia jos ei muuta.

Joo, on se outoo ja kummallista et pöly herättää näin vahvoja tunteita ja et ylipäätään näkee pienetki pölyhiukkaset niin tarkasti, mut en jaksa enää ite epäillä itseäni tuossa asiassa, musta siinä ei ole mitään luonnotonta vaan tuntuu varsin loogiselta, joten keskitän skeptisyyteni niihin asioihin, mistä en ole vielä henkilökohtaisesti saanut varmuutta. Satunnaisesti tuntuu et näen tosi syvästi, terävämmin kuin yleensä, pienempiä yksityiskohtia. Ja sit taas esim. väsyneenä nään niin huonosti, et en meinaa saada tekstistäkään selvää.

Ja vielä huojennukseksi (vaiko toisinpäin, koska päihteet ovat hyvä tekosyy kaikelle oudolle ja joillekuille ainoa "lupa" kokea, olla ja ilmaista vapaammin..): olen ihan selevinpäin ja ei ole kyllä yhtään pimahtanut olo, vaikka aika diippiä shittiä selitänkin ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)