perjantai 12. elokuuta 2016

Reissusta paluun fiiliksiä

Huhhuh, keskeneräisiä postauksia on vaikka kuinka! Reissuajan kokemuksista, ennen reissua, yhteispostaus ajatuksen voimalla saamisesta pitäis tehdä ja mitäs kaikkee.. Noooh, en ota paineita.. Tässä nyt reissupaluufiiliksiä ensi alkuun. 

Mulle on lähdöt ja paluut olleet aina vaikeita. Itse erossaoloaika ei sitten ole niin paha, vaikka toki siinäkin tulee tunteiden vuoristorataa. Kaipaa toista, ja koko ajan on epäilys ja tunne siitä, kaipaako tuo toinen minua, yhtään, entä jos en merkitsekään mitään? Se saa aikaan tunteen, ettei itsekään haluaisi kaivata. Ei haluaisi rakastaa, tahtoisi vihata, olla kylmä ja neutraali, jopa satuttaa toista psyykkisesti. Tulee mielihalu hylätä toinen äkisti, aiheuttaa se sama tuska, mitä itse on joutunut kokemaan. Ja samaan aikaan näiden fiilisten kanssa on suurta syyllisyyttä; en tahdo tahtoa rakkaalle pahaa, en tahdo tuntea ja ajatella näin, miksi ajattelen näin ilkeästi itsestäni ja toisesta..?

Helpottaa paljon, kun saan sanoa nämä syvätkin tunnot ääneen, saan kertoa etteivät ne johdu toisesta, vaan ne ovat vanhoja tunteitani, mun ja äitini dynamiikkaa, joka vain ilmenee ja herää henkiin uudelleen nykyelämässäni, syvässä rakkaussuhteessa (ei muissa, kumma kyllä). Hylkäämisenpelon myöntäminen lievittää sitä jo paljon. Mutta erossaolot on mulle kamppailua itseni kanssa, henkistä työstämistä, tunnemylläkkää. Siitä tulee vielä häpeä ja syyllisyys; miten olenkin näin heikko, huono, lapsellinen, liian tunteikas? Miksen vain voi olla neutraalisti? Tiedän, ettei toinen ole hylkäämässä, tiedän että kohta saan taas kokea toisen lämmön ja hellyyden, miksi silti pitää nousta niin pirun vaikeita tunteita pintaan, yöllisine painajaisineen?

Helppo ratkaisu olisi varmaan olla olematta erossa, olla menemättä lapsuudenkotiin kun siellä nousee ylös pahimmat möröt. Vaan ei, mä en ole pakoilija, peittelijä, muka-eläjä, tyytyjä. Kohtaan mieluummin kärsimyksen, menen tulisten hiilien päältä vehreään metsään, kuin jään paikoilleni ankeuteen peläten kipua ja tuskaa. Joistakin asioista ei pääse koskaan yli, jos ei siedätä itseään niihin, kohtaa, venytä mukavuusaluettaan. Joten niin vaikeaa kuin se onkin, käyn lapsuudenkodissa, olen ollut pari kertaa kuukaudenkin erossa rakkaasta ja voisin olla pidempäänkin jos olisi hyvä syy ja motivaatio.

Jostain syystä mulle ajallinen erossaolo ei ole niin paha, kuin matkallinen. Mitä pidempi välimatka, sitä syvemmät tunteet nousee. Parin päivän erossaolo kaukana rakkaasta tuntuu jo pahalta, vaikka monen päivän erilläänolo "ei tunnu missään" jos toinen on lähellä, esim. samassa kaupungissa.

Lapsuuden hylkäämiskokemuksista nämä juontanee juurensa. Äiti lähti opiskelemaan kauas ollessani hyvin pieni, en tiedä vielä minkä ikäinen kun en ole kysynyt, mutta veikkaan/muistelen että 2-3 -vuotias. Olin monta viikkoa putkeen jatkuvasti ilman äitiä ja isä taas.. ei ole mikään paras isä, hoisi kyllä, mutta ei kovin hyvin. Ruokaa tuli silloin kun isä muisti, yleensä pohjaanpalaneena, isällä ei ollut kunnon käsitystä lapsen perustarpeista ja hyvästä hoidosta. Läheisyydestä ja rakkaudesta puhumattakaan. Olin siis kovin ikävissäni ja pohjattoman yksinäinen noina aikoina. Onneksi oli sentään isoveli, jolta sai seuraa. Vaan ei kaksi lasta ole toisilleen kuin orvot lohduttamassa toisiaan.

Mutta pärjätäkseni, jouduin kylmettämään, kovettamaan tunteeni, katkeroiduin äitiä kohtaan ja se jälki näkyy edelleen suhteessamme. Ehkä sen tähden mua liikuttaa erityisesti olla naisen kanssa. Ja miehenkin, saada sitä puuttuvaa hellyyttä. Kuin sielussa olisi iso tyhjä kolo, musta aukko, jota ei mikään seksin, hellyyden ja rakkauden määrä saa täytettyä, paitsi hetkittäin. Sitä mustaa aukkoa koetan kuroa umpeen, vaan en tiedä onnistunko. Sen kanssa on vain pakko elää ja itsetuntemuksen kautta koettaa sietää itseään.

Kun siis äiti oli aina lähdössä, mulle tuli sekava, pelokas olo, en kuitenkaan tahtonut näyttää sitä. Halusin olla mahdollisimman kiva, että äiti muistaisi mut kivana, tulisi vielä takaisin, ei hylkäisi kokonaan. Olla iso tyttö, reipas. Erossaoloaikana en saanut lohtua mistään. Itkin itseni uneen, olin paljon yksin, koska isän tai veljen nähden ei voinut surra, kaivata, näyttää tunteita. Isällä lie itsellään nousi pintaan omat hylkäämiskokemuksensa; hänen äitinsä jätti perheen isän ollessa parivuotias. Tuntui varmasti sietämättömältä nähdä samaa tuskaa omassa tyttäressä, nostatti pintaan padottuja tunteita. Niinpä kumpikin suri ja kaipasi omalla tavallaan omassa yksinäisyydessään, vaikka periaatteessa oltaisiin voitu hakea lohtua toisiltamme, olla perhe ilman äitiäkin. Ainoa tapa selvitä tuskan kanssa oli kylmettää itseni. Ja kun sitten äiti tuli -hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut - mä en osannut iloita siitä. Olin vihainen, katkera ja kylmä ja tuntui, ettei äiti välitä musta tippaakaan, ei ole kaivannut yhtään. Korkeintaan esitin iloista, mutten ilahtunut aidosti jälleennäkemisestä; olin vihainen. Muistan sen tunteen -teki mieli lähteä pois, en halunnut edes katsoa äitiin saati halata, tahdoin vain kauas pois kun äiti vihdoin tuli reissusta.. Yleensä hän oli viikonlopun ja lähti sitten taas. Varmasti taas äidistä moinen lapsen kylmyys tuntui pahalta ja täten särö tuli kummallekin.

Nykyäänkin nousee aivan samat tunteet pintaan. Palatessa rakkaan luo on kylmä, turta, tunteeton olo, vaikkei toinen ole tehnyt mitään väärää. En haluaisi edes koskea toiseen, ja kuitenkin haluaisin. Tekisi mieli juosta toisen syliin. Itkeä ja huutaa, että oli kauhea ikävä, miksi lähdit? Älä lähde enää! Mutta en tahdo näyttää tunteitani, tulee niin ristiriitaiset tunteet, että menen täysin lukkoon. Siitä on silloin jälleennäkemisen riemu kaukana.

Äitiä kohtaan olen neutraali, kuin lasikuvun takana. Näennäisesti meillä on hyvä suhde, halataan tavatessa ja lähtiessä nykyään, jutellaan, on samoja kiinnostuksenkohteitakin. Mutta koko ajan on samalla tunne, kuin vieraan kanssa olisi. Etenkin tunne, kuin olisin vieras itselleni; en ole minä, olen jokin tunteeton, neutraali, koko ajan varpaillaan ja sovitteluvalmiudessa oleva ihmisnukke. Kuin pelkkä kuori itsestäni. Äiti ei tunne minua, todellista minua, ja samaan aikaan en haluaisi hänen tuntevan tätäkään vähää ja toisaalta on kuitenkin halu, että hän ymmärtäisi kunnolla, ottaisi syliin, saisin olla pieni ja heikko.

Tällä reissulla mun piti puhua hylkäämiskokemuksista äidilleni, ymmärsikö hän mitä aiheutti, miltä musta tuntui, kysyä minkä ikäinen olin. Olin kirjoittanut paperille, mistä kaikesta haluan puhua vanhempieni kanssa. Vaan ei, heillä oli niin kiire, ettei muka kerennyt edes tuntia mun kanssa jutella kaksin.. Totta kai he pelkäävät. Varmasti enemmän kuin minä. Syyllisyys on mahtava voima. Mutta suurin lahja, mitä he enää voisivat antaa, olisi, että ottaisivat mun kärsimyksen vastaan; kuuntelisivat tarkasti, mitä kerron. Kuuntelisivat, miten koin asiat lapsena. Pyytäisivät ehkä anteeksi.. Se on mun haave. Vaan siirtyi taas tulevaisuuteen. Rakas onneksi kannusti, et ens kerralla vaadin. Sanon, etten tule käymään, ellen saa kahdenkeskistä kiireetöntä keskustelua kummankin vanhemman kanssa. Ei se ole liikaa vaadittu kaiken jälkeen. Totta kai mäkin pelkään. Pelkään, että pieni avuton tyttö mussa saa vallan. Että pato särkyy, vollotan niin että metsä raikuu, en saa henkeä, äiti/isä hätääntyy, tuntee kärsimykseni, kokee vielä enemmän syyllisyyttä tai pahimmillaan ei kestä omia tunteitaan ja raivostuu, käy käsiksi tai tekee itelleen jotain. Pelkään, etten voi hallita tilannetta. Siitä huolimatta haluan puhua. Haluan uskoa, että kaikki menee lopulta ihan hyvin ja tabuaiheiden avaaminen, mädän poistaminen haavoista puhdistaa, tervehdyttää niin äiti -ja isäsuhdettani, kuin myös suhdettani itseeni ja muihin. Ei tietenkään taikasauvan heilautuksesta, vaan keskusteluja tarvitaan useita, eivätkä ne silti korjaa mitään, saavat vain palapelini selkeämmäksi.

No, se siitä. Oli siis hyvin vaikea tavata Naavapartaa viikon lapsuudenkodissa oleilun jälkeen. Olin kaivannut koko viikon ja yhtäkkiä kun palasin, oli tyhjä, turta, sekava ja outo olo. Olin laittautunut koko päivän, jopa sain sokeroinnin tehtyä loppuun, pieniä mustelmia sääret, pillu ja kainalot täynnä karvojen repimisestä. Kestin kipua, kun halusin olla sileä ja hyvä. Halusin vain ilahduttaa Naavapartaa.. Ja sit olikin aivan synkeä mieli kuin näin hänet, syyllisyys siitä, pelko että hän käsittää väärin, en silti heti saanut sanaa suustani, menin niin lukkoon etten kertakaikkiaan tiennyt, mitä sanoa tai mistä aloittaa. Naavaparta oli hetken pelännyt, että haluan jättää hänet, vakuutellut sitten itselleen, et miks mä hänestä muka eroon haluaisin. Pelkäsinkin hänen luulevan jotain sellaista, kun tuijotin tyhjyyteen enkä saanut sanottua mitään muuta kuin, että tuntuu niin pahalta, en osaa selittää.. Onneksi se solmu lähti siitä taas aukeamaan, halausten kautta, niinkuin meillä usein; ensin kehonkieli puhuu, vasta sitten saan kieleni solmut auki. Itkin. Huolella laitetut meikit levisivät. Tuli tunne, että kaikki on pilalla. Pilasin jälleennäkemisen. Mutta kyllä se siitä lähti. Naavaparta sanoi jo aavistaneensa, että mulla on sekava olo lapsuudenperheestä palattua; niin on ollut aina. Hetken pelkäsi mun sanovan jotain kauheaa, mutta onneksi lohdutettiin pian toinen toisiamme. Seksi tuntui silti vastenmieliseltä ajatuksena; en vain pysty, en kykene, vaikka sitä kaipasin eniten; kosketusta, hellyyttä, seksiä parin päivän tietoisen selibaatin jälkeen.

Päätettiin vain nukkua vierekkäin, seksiä joku toinen päivä. Vaan jotenkin mun mieli selkeni ja nukkumaanmennessä toisen kosketus tuntui taas hyvältä. Naavaparta suuteli sileää pilluani, seisoin hänen yläpuolellaan ja annoin kosketella kaikkialta. Siitä se lähti ja oli ihan hyvää seksiä. Ei tosin parastamme; edelleenkin oli vielä vähän sekava olo, enkä siten pystynyt vapautumaan täysillä. Sain jokusen kevyen orgasmin, mutta suuri nautinto ja vapautuminen jäi saavuttamatta. Naavapartaa sen sijaan miellytin antaumuksella; nuolin kunnolla anaalia, hieroin sormella eturauhasta, tungin sinne uuden kivan leluni ja annoin anaalia, jonne hän sitten laukesikin innokkaasti. Pitkästä aikaa Naavis laukesi vahingossa, kuulemma tärisevä uusi leluni anaalissa tuntui sen verran uudelta ja erikoiselta, ettei osannut pidätellä kuten yleensä. Varmasti pieni selibaattikin aiheutti pidättelyvaikeuksia ;)

Seuraavana päivänä, eli eilen, meinasi mennä aivan puihin. Mulla oli edelleen jotenkin outo, kurja olo, lisäksi vastoinkäymisiä hävinnyttä kännykkää metsästäessä ja muita velvollisuuksia. Naavaparta sanoi, että hän voisi tehdä diplomityötä loppupäivän ja multa pääs itku samantien; mitä, enkö saakaan nautintoa, VIELÄKÄÄN?! Ihan ymmärrettävää, ettei kurjamielisen seura niin houkuttanut, mutta olin odottanut VIIKON, viikon että saisin nauttia toisen kosketuksesta. Uskalsin sanoa ääneen ajatukseni ja niinpä Naavis päätti pitää vapaapäivän ja sanoi, että tänään rietastellaan sitten kunnolla, koko päivä.

Niin tehtiin :) Naavaparta miellytti mua aivan ihanasti, en enää muista paljoa. Vapauduin hyvin, otettiin hieman savuja hetken päästä lisäksi ja oli huikean hyvää seksiä. Naavis sitoi mut kiinni kaikista raajoista, olen hulluna siihen. Jotenkin vain nousi hirveästi tunteita pintaan. Rakas vielä puhui tuhmia samalla, sanoi nöyryyttävästi ääneen että näkee miten paljon nautin, turha peitellä orgasmeja, pakottaa mut saamaan kerta toisensa jälkeen... Hitto kun se tuntee mut hyvin! Koetin haudata kasvoja lakanaan kun itku tuli, mutta Naavis käänsi kasvoni näkyviin väkisin ja totesi "sähän itket tässä lakanaa märäksi nautinnosta ja tunteista..". Oli niin avuton olo. Hyvällä tavalla. Täysin toisen armoilla. Nöyryyttävää, häpeällistä, silti niin ihanaa, ihanan avutonta. Tunsin itseni tosi surkeaksi ja säälittäväksi. Pieneksi, lapseksi. "Okei, voin itkeä vähän, ei se haittaa, kunhan ei ihan lähde lapasesta", ajattelin. Mutta Naaviksen alkaessa nuolla korvaani jotain tapahtui. Jokin mussa liikahti niin vahvasti, etten voinut enää estää. Jo pitkään valuneiden kyynelten mukana tuli parkaisu ja Naavaparran vain jatkaessa välittämättä reaktioistani en saanut parkua hillittyä, vaan huusin, ulvoin, itkin valtoimenaan. Voi naapuriraukkoja.. Avuttomana, mahtamatta sille mitään. Sitä tuntui kestävän kauan ja oli monia tunteita samaan aikaan. Sitten pääsi nauru, itku ja nauru samaan aikaan, taas. Nauru tuli kai nolostumisesta ja hämmennyksestä. Naavaparta tokaisi, että mun pitäs perustaa hullun ilotalo; itketetään, nauratetaan ja itkua ja naurua ja nautintoa samaan aikaan.. :D

Alkuseksissä vaan itkin tosi paljon, tunteet tuli yhtenä ryöppynä. Huvitti, kun Naavis oli sanonut että käyttää mua vaan seksileluna. Itkevä seksilelu? Itkevä barbara? Tai kuten lapsilla on pissiviä nukkeja, miksei voisi olla myös itkevä nukke :D? Mä olisin ainakin lapsena tykännyt sellaisesta. Ei kylläkään kovin kiihottava..

Lopulta luulin jo itkun loppuneen, mutta Naavaparran miellyttäessä mua, tunsin kyynelten vierivän vasemmasta silmästäni. Pelkästään vasemmasta, oikea oli tällä kertaa vaiti. Tais olla eka kerta, kuin vain vasen silmä itki, yleensä noin on käynyt vain oikealle silmälle. Tuntui merkilliseltä ja jollain tavalla merkittävältä, että vihdoinkin pelkästään vasen silmä valui. Mun kehohan on jotenkin jännästi toispuoleinen.. Oikea tuntuu äkkiseltään herkemmältä ja vahvemmalta, mutta vasen on laiminlyöty, huomioimatta jääneempi puoli. Vasen rinta, vasen silmä, kaikki vasemmat.

Jossain vaiheessa sain kuulemma "megaorgasmin". Todella ärsyttävää, etten ite muista siitä mitään !! En kertakaikkiaan mitään, aivan pimeää. Pelkkiä aavistuksia. Jouduin kyselemään mieheltä, millainen se oli.. Kuulemma kesti jonkun 15 minuuttia, ensin vagina puristui lujaa ja pitkään, lopuksi alkoi sykkimään kovaa kahden sormen ympärillä. Kuulemma tosi vahva orgasmi. Harmi, etten muista.. Oli niin tunteikasta seksiä, että muistikuvat on muutenkin hatarat. Sain paljon hyviä orgasmeja, mutta se yks oli kuulemma kaikista vahvin, oikein emo-orkku. Ja sit siitä en muista mitään :D Olikohan se sitä ennen, kun tunsin, miten ajantaju alkoi kadota? Tuli olo, "nyt sitä mennään", sen jälkeen jonkin aikaa ihan pimeää. Olen jotenkin mustasukkainen omista orkuistani. Se oli MUN, ja nyt mä en muista sitä, enkä voi kirjoittaa siitä. Tuntuu, kuin joku ois varastanut sen multa... Mut mies sanoi, että eikö se riitä, että tunnen miten vapaa ja hyvä olo on, eikö se riitä että hänkin näkee miten rentoutunut oon, miksi kaikkea pitäisi muistaa, saada talteen? Totta se on.. Pitäisi oppia paremmin päästämään irti. Todeta, että oli huikeaa, mutta en muista puoliakaan, eikä se haittaa, tulee uusia kertoja.

Niin, tuli pillu todella kipeäksi :D Mies miellytti mua niin kauan, tunteja, että lopulta kun ois ollut mun vuoro miellyttää häntä, siltä oli raukalta loppunut mieskunto jo :/ Noin ei olekaan käynyt pitkään aikaan. Ei sit alettu väkisin vääntämään, vaan kävin kaupassa siinä välissä ja jatkettiin parin leffan jälkeen. Miehellä teki kyllä mieli kuulemma psyykkisest tosi paljon, mut penis oli väsähtänyt, seisoihan sillä paljon ja uljaasti mua miellyttäessään. Koetin miellyttää tekovaginalla, suuseksillä ja vibralla. Vaan ei tuntunut innostuvan kunnolla, jäi puolikovaksi. Tuntui kuulemma tosi hyvältä silti. Pelkäsin jo, enkö saakaan vaginayhdyntää, olin kaivannut sitä viikon.. Mutta kumma kyllä, penis innostui oikein täyteen tanaan naidessa ja nopeasti innostuikin! Mies totesi, että penis säästelee itseään tositoimiin ;) Ja että vagina kuulemma paras eikä sitä voita mikään, no niin näemmä ainakin tällä kertaa :D

Outoa, mutta mies oli ihan laukeamispisteessä heti nainnin alusta saakka, ei olis uskonut kun aluks ei meinannut seistä kovana mut heti naidessa oli jostain syystä kovana ja laukeamaisillaan. Piti pysähdellä ja pidätellä, mikä taas turhautti mua; aina kun olin saamassa, mies lopetti. Naavis pohti itse, että lieköhän peniksen väsähtäminen aiheutti sen, että seistessään se oli sitten superkiihottunut ja laukeamaisillaan. Jonkin aikaa nautiskeltiin pysähdellen, sit Naavis laukes sisääni ja sain vielä itse pienoisen orgasmin siinä samalla. Viikon puute teki kuitenkin sen, että piti vielä masturboida lisää ja vielä vähän lisää.. Voi pilluraukkaa!

Ja tänä aamuna aioin tyydyttää vain Naavaparran, vaan innostuin sit itsekin, Naavis tyydytti mut sormillaan lauettuaan tällä kertaa päälleni toiveestani ja leviteltyään sperman iholleni. Olikin muuten hyvät orkut! Pillu oli niin kipeä, että orkku vaan oli tosi kivulias, huusin kivusta ja nautinnosta.. Tuntui kuin vagina musertuisi orgasmin voimasta. Puristikin kuulemma lujaa, mutta musta tuntui varmasti vieläkin vahvemmalta kun se oli niin kipeä. Nyt pitää antaa pilluparan levätä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)