perjantai 15. huhtikuuta 2016

Oivalluksia unessa ja kunpa omaisin paremman muistin (ei sis. seksiä)

Välillä harmittaa, miten paljon käyttökelpoisia oivalluksia menee hukkaan vain siksi, ettei muistikapasiteettini riitä :/ Sen tähden joudun oivaltamaan samoja asioita välillä uudestaan, ja uudestaan, onneksi edes hieman eri näkökulmista :D Noh, kaikilla omat heikkoutensa ja vahvuutensa; muisti ei ole mun vahvuus. Paitsi toisaalta; mulla on lähes valokuvamuisti ja "elämäkertamuisti" on hyvä, muistan hyvin varhaisiakin muistoja. Sen sijaan työmuistini on huono ja unohdan tämän päivän asioita nopeasti. Merkitykselliset kokemukset muistan pitkäänkin. Ja kaipa muistiakin voisi kehittää, kun vain tietäisi miten, pitäisi oppia tallentamaan muistoja järkevämmin. En usko, että sudokujen tekeminen itsessään paljon auttaa, vaan pitäisi oppia itselleen sopivat keinot.

Tässä muokattuna samaa pohdintaa, mitä laitoin Naavaparralle Skypessä:

"Näinpäs jännää unta. Olin siinä käymässä vanhempieni luona. Oli tosi kireä tunnelma. Vanhempieni suhde oli ihan kriisissä. Mut osasin puhua isälleni, kaiken kiireen keskellä, kun se poltteli tupakkaa keuhkoahtaumasta rahisevin keuhkoin. Puhuin sille sokeasta pisteestä, että samoin kuin autoa ajaessakin on sokea piste, myös jokaisen mielessä ja suhteissa on sokeita pisteitä ja et niitä varten tarvii ulkopuolisia joille voi puhua. Ei välttämättä terapeutteja, mut joitakuita, jotka auttaa tarkastelemaan eri näkökulmista. Halasin myös isääni, ja sanoin, että näytät olevan ihan mielettömän stressaantunut. Ja että nyt ymmärrän; sulla on hirveät paineet ja odotukset joka suunnalta; eniten itsesi taholta. Haluaisit vain hyvää, mutta koko ajan koet epäonnistuvasi. Koko ajan tunne, ettet riitä, etkä ole tarpeeksi hyvä. Puolisona, isänä, ihmisenä, työntekijänä, maailmanmuuttajana, kansalaisena. Ja kun yrität täyttää odotuksia ja riittää edes jotenkin, tulee joltain suunnalta valtavaa kritiikkiä ja tyytymättömyyttä. Ja vaikka tietysti haluaisit tehdä naisesi tyytyväiseksi, saat eniten tyytymättömyyttä juuri hänen taholta, mutta et oikein tiedä, mitä kaikkea teet väärin. Tulee tunne, että olet ihmisenä naisellesi kelvoton ja huono mies; ja kuitenkin hän vaatii ja toivoo, että sun pitäis ihailla häntä.

En sanonut unessa enempää, mutta mietin, että kummallakin tosiaan suurin tuska on se, ettei ole lapsena ollut rakastettu, on kokenut hylkäämistä ja muita rankkoja juttuja, mutta ei ole oikein koskaan pysähtynyt miettimään itseään ja hyväksymään omia surujaan. Kun sitten kaksi ei-rakastetuksi kokevaa ihmistä koettaa parantaa toisiaan yrittämällä rakastaa toisiaan, eihän siitä mitään tule. Koska vaikka toinen miten rakastaisi, se todellinen tuska on; mutta rakastiko äiti, ja isä? Rakastiko, välittikö kukaan lapsena? Ja se on paljon suurempi tuska, kuin että rakastaako kukaan nyt aikuisena, koska lapsi on paljon avuttomampi, ei edes fyysisesti pärjää yksin. Aikuisena sen edes jotenkuten kestäisikin, vaikka aikuinenkin sairastuu yksinäisyydestä. Ihminen, joka ei ole lapsena saanut olla rakastettu, ja jos ei ole koskaan asiaa kunnolla kohdannut ja ymmärtänyt, ei pysty ottamaan rakkautta vastaan ja antamaan sitä. Se viiltää ja sattuu; muistuttaa koko ajan menetetystä rakkaudesta. Siksi isääni satuttaa vaan enemmän, kun äitini näyttää tunteita. Se tuntuu teennäiseltä, törkeältä, veitseltä haavassa. Neutraalikin olisi kivuttomampi.

Äitini taas koettaa parantaa itseään rakastamalla muita, antamalla sitä, mitä ei saanut. Kun äiti ei saa isältäni vastakaikua, se sattuu häntä. Sen takia niillä on jatkuvasti suuri ristiriita päällä, ja kun siihen vielä useita muita, pienempiä ja keskisuuria ristiriitoja ja arjen paineita; ei mikään ihme, että tulee pahojakin riitoja, väkivaltaakin, vaikka miten kummallakin olisi halua yrittää. Halua yrittää siksi, että kumpikin pohjimmiltaan vaan kaipaa huutavasti että saisi olla rakastettu tai edes hyväksytty ja välitetty. Ja kun ei usko, että kukaan muu kuin yhtä rikkinäinen ihminen voisi rakastaa, ovat juuttuneet toisiinsa kuin vankilaan. Surullista vain se, että samalla tavalla rikki olevat eivät oikein voi tehdä toisiaan ehjiksi, mutta jos olisi eri ongelmat ja sokeat pisteet, se voisi onnistua. Ulkopuolisen avun kera, tai tyystin eri ihmisen kumppanina kumpikin voisi olla paljon eheämpi tai tulla eheämmäksi, vielä tuonkin ikäisenä, ainakin jonkin verran.

Jokainen on rikki tavallaan. Pitäisi vain löytää sopivat henkilöt joiden kanssa synkkaa. KUMPIKIN ansaitsisi parempaa, eikä absoluuttisesti parempaa, vaan toisin sanoen vain itselleen sopivampaa. Ihmisenä kumpikin on arvokas ja mielenkiintoinen ja voisivat kumpikin olla onnellisia. Siinäkin yksi ristiriita, kun vertailevat itseään toisiinsa; kumpi on parempi, kumpi siis löytää jonkun muun tai ansaitsisi aitoa rakkautta? Raadollinen kilpailuasetelma. Eivätkä näe, että molemmat ovat hyviä ja riittäviä, mutta tarvitsevat vain itselleen sopivan henkilön/henkilöitä, jo(i)lla mielen reiät ei ole samoissa kohdissa kuin itsellä.

Sokeista pisteistä tuli mieleen, että niissä hämmentävää on:

a) Ulkopuolinen ei voi tietää, mikä toiselle on sokea piste, mikä ei. Terapeutti/ystävä/kuka vain voi kertoa, mitä näkyy ja mitä havaitsee, arvailla mikä mahtaisi olla toisen sokea piste, mutta itse hän ei sitä tiedä. Joten toisesta voi tuntua naurunalaiselta ja typerältä, jos tuo henkilö kertoo hänelle jo tuttuja asioita ja havaintoja. "Kuka sinä oikein luulet olevasi, luuletko, etten ole ajatellut näitä samoja asioita itse??! Pidätkö mua tyhmänä?" Varsinkin, jos henkilö vielä puhuu alentavaan sävyyn, vaikutus korostuu.

b) Toinen ongelma on, että jos/kun sokea piste löytyykin, se on kipeä, kipupiste. Ihminen itse ei ole nähnyt sitä, eikä haluaisikaan nähdä. Joten jos joku sanoo sen hänelle, on luontevaa, että ensin hän koettaa kaikin voimin kieltää asian, uskotella itselleen ettei siellä mitään rekkaa ole auton takana, virtahepoa olohuoneessa. On helpompi vain ajatella, että tuo toinen on ilkeä ihminen, joka haluaa tuoda lisää pahaa mieltä, niinkuin jotkut muutkin elämässä ovat tehneet. Haluaa uskotella takanani olevan rekka, jotta itse pääsisi ajamaan ohitseni. Ongelmana siis on, että miten saisi esitettyä toiselle sokean, kipupisteen siten, että hän ei torjuisi ja kieltäisi sitä.

c) Kuitenkin jokaisella, aivan jokaisella on sokeita pisteitä. Niille ei oikein mahda mitään, elämä rei´ittää vahvimpia ja hyväonnisimpiakin. Ihmisenä kasvuun siksi tarvitsee muita ihmisiä. Joillekin sokeat pisteet ovat tosi kipeitä, jopa hengenvaarallisia. Joillakin sokeita pisteitä on paljon, mutta pieniä jne, eri muotoisia. Mutta jokainen tarvitsee muita ja pitäisikin olla enemmän ylpeyden aihe ja rohkeutta haluta ja uskaltaa katsoa, pyytää apua sokeiden pisteiden havaitsemiseen, kuin että sitä pidetään heikkoutena ja avuttomuutena. Onhan se myös heikkoutta ja avuttomuutta, mutta on rohkeaa myöntää heikkoutensa, eikä kukaan ole täysin vahva, aina. Pitäisi olla aivan normaalia saada pyytää apua: "Hei, voisitko tarkastella sokeita pisteitäni kanssani, voisitko kertoa mielipiteesi, näkökulmasi?"

d) Koska sokeaa pistettä ei voi itse nähdä, voi vain uskoa, tai olla uskomatta, mitä toinen kuvailee, ja toimia sen mukaan. Se vaatii paljon luottamusta. Sen, kenen antaa tarkastella sokeita pisteitään, pitäisi olla tosi luotettava; on sitten terapeutti, ystävä tai muu. Koska muuten pahimmillaan joutuu huijatuksi ja hyväksikäytetyksi kipupisteidensä kautta, ja se jos mikä on vaarallista ja kivuliasta. Jokainen on luotettava jollekulle, jossakin hetkessä, eikä kukaan ole luottamusta herättävä kaikille. Pitää vain taas kerran löytää itselleen sopivat henkilöt. Jos on luottamusvaikeuksia, on sitäkin vaikeampaa löytää sopiva henkilö. Ja jos jo aiemmin on joku käyttänyt luottamusta väärin. Siksi oikeastaan terapeutinkin paras piirre on luotettavuus. Ei suinkaan ammattitaitoisuus, hyvä kuuntelija, tai hyviä neuvoja antava; vaan se, että kyseinen henkilö kokee luottavansa terapeuttiin.

Luottamus taas rakentuu monista palasista. Eri osa-alueet korostuvat eri henkilöillä. Perusluottamuksena pitäisi tietysti olla, että henkilö haluaa hyvää, eikä pahaa minulle. Jos henkilö ajaa vain omaa etuaan ja minun etuni on toissijaista, ei sellaiseen voi luottaa kunnolla, vaikkei varsinaisesti pahaa haluaisikaan. Toisena tärkeänä on aitous; että henkilö ilmaisee itseään rehellisesti, voi luottaa hänen sanaansa ja kehonkieleensä, ei tarvitse koko ajan varmistella. Kolmas luottamuksen osa-alue on se, ettei henkilö kerro tärkeitä asioitani eteenpäin. Mutta esimerkiksi minulle tämä ei suinkaan ole tärkein; totta kai se loukkaisi, mutta ei niin merkittävästi, kuin esim. se, että henkilö on esittänyt välittävänsä, eikä oikeasti olekaan välittänyt minusta. Neljäs luottamuksen osa-alue on, että puhumme samaa kieltä; että toinen edes jollain tasolla ymmärtää, mitä tarkoitan ja päinvastoin, ettei koko ajan kielimuuri tule esteeksi. Viides on, että voi itse ilmaista itseään vapaasti eikä tarvitse pelätä toisen reaktioita. Tuleeko teille lisää mieleen luottamuksen osa-alueita, mulla lyö pää nyt ihan tyhjää? 

Ymmärsin myös, ettei mekään Naavaparran kanssa olla turvassa näiltä mistä olen kirjoittanut, vaikka meillä tosi hyvä suhde onkin. Ei niin hyvää suhdetta olekaan, etteikö sitä voisi edelleen kehittää ja toisiaan ehentää. Mutta kellekään ei yksi henkilö riitä; rakkauteen kyllä voisi riittääkin, mutta henkiseen kasvuun ja eheytymiseen ei, koska tarvitsee useita peilejä nähdäkseen mahdollisimman paljon sokeita pisteitään. Tästä myös tulee usein väärinkäsityksiä; mä oon esim. aina tiennyt, etten riitä, ja sanonutkin sen, mutta kukaan ei ole tajunnut; aina on vain sanottu, että höpöhöpö, kylläpäs riität. Eipäs-juupas. Nyt kuitenkin ymmärrän, että olen ollut oikeassa, niin myös he muut: mä en riitä yksin eheyttämään toista tai itseäni, tai täyttämään ihmissuhteiden tarvetta, mutta riitän yksin siihen, että olen kyllin hyvä rakastamaan ja rakastettavaksi. Siihen jokainen on riittävä ja jokainen voisi aloittaa opettelemalla rakastamaan itse itseään. Se on kuitenkin tosi vaikeaa, jos ei ole mitään mallia, jos kukaan muu ei näytä, miten minua rakastetaan. Riittämättömyydentunteen ei pitäis kuitenkaan olla ikävä tunne, vaan ainoastaan havainto. Sehän on lopulta hyvä asia; koska kukaan ei riitä yksinään, ihmiset ovat "pakotettuja" olemaan kanssakäymisissä useamman ihmisen kanssa, mitä useampi kunnolla syvä ja luottamuksellinen suhde, sitä parempi ja sitä rikkaampaa ja monipuolisempaa elämä on. Onni on yksikin hyvä suhde, mutta voi niitä olla useampikin.

Mulla, kuten monilla muillakin, on ollut ongelmana, että haluaisin pärjätä yksin, olla riippumaton kenestäkään. Koen huonommuutta ja heikkoutta ollessani riippuvainen muista; sen sijaan haluaisin itse olla tarpeellinen. Siinähän on jo kaksinaismoralistinen ristiriita.. Kuitenkin silloin vasta asiat huonosti ovat, jos ei ole enää millään tavalla riippuvainen kenestäkään. Todellinen itsenäisyys ei ole läheisyyden pakenemista ja muista irti rimpuilua, eikä myöskään toisiin takertumista, vaan hyvää, seesteistä oloa yksin ja yhdessä. En ole valmis, tuskin koskaan, elämä on oppimista ja keskeneräisyyttä kohdusta hautaan (ainakin, ken ties onko muuta), mutta nyt on ainakin majakka, mitä kohti pyrkiä. Sopu itseni kanssa, rauha maailmassa. En voi tehdä rauhaa koko maailmaan kuin taikaiskusta, mutta jokainen yksilö merkitsee, jokainen voi pyrkiä sovintoon itsensä kautta ja siten antaa hyvää maailmalle sen verran, minkä kykenee.

Niin joo, ja vielä se, että kumpikin vanhemmistani, kuten monet muutkin, hukuttautuvat työhön ja tekemiseen. Ihmisillä on hirveä pelko siitä, että olisi laiska. Että jos ei ole onnellinen, eikä saa rakkautta, mut sit vielä on mitätön ja hyödytön. Ei saa edes kantaa korteansa kekoon. Joten monet ihmiset "uhrautuvat" ja yrittävät kovasti saada jotain aikaiseksi, oman ja läheistensä onnellisuuden kustannuksella, vaikka arvokkaampi lahja olisi tehdä itsensä onnelliseksi; olla kannustava malli kanssaihmisille ja työ on vain ekstrahyvää siihen päälle. Työllä ei voi korvata ihmisyyttä ja ihmisyys on paras lahja ihmiskunnalle. Työ ei ole itseisarvo, vaan väline. Ihmiset kaipaavat tekevänsä jotain hyvin suurta, millä he voisivat hyvittää kaiken, eniten itselleen. Vaan jos tekee pakosta, ei ilosta; oli pakko sitten sisältä päin tulevaa tai ulkoapäin, ei työ suju luontevasti, sujuvasti, vaan takkuilee ja on vaikeaa, stressaavaa, jopa haitallista sillä omalle pakonomaisuudelleen sokaistuu. Saattaa tehdä jopa ihmiskunnalle haitaksi olevaa työtä huomaamattaan.

Ei ole oikeastaan väliä, mitä työtä tekee, kunhan se on vain elämän yksi osa-alue ja se ei ole pakkopullaa. Siivouskin voi olla mielekästä, jos on sovussa itsensä kanssa ja tekee työtä työnä; ei korjatakseen kipupisteitään työllä, koska se on loputon suo. Työllä voi kantaa kortensa kekoon muiden hyväksi; mutta EI itsensä hyväksi, työ yksinään ei riitä eheyttämään ihmistä. Moni luulee, että työ parantaisi kaiken, jos sen vain tekee hyvin.

Kaiken pitäisi olla balanssissa. Ensin pitäisi ylipäätään tunnistaa inhimilliset tarpeet. Sitten vielä omat, henkilökohtaiset tarpeensa, koska nekin vaihtelevat. Aktiivisuus-passiivisuus, sosiaalisuus-yksinolo, työ-vapaa-aika jne. Jotkut ihmiset ovat ikäänkuin koko ajan töissä :( Eivät osaa hellittää vapaalle hetkeksikään. Jopa unissaan näkevät painajaisia, mieli koettaa epätoivoisesti ratkoa ongelmiaan, muttei pysty siihen yksin. Nimimerkillä kokemusta on. Unimaailma kertoo yllättävän paljon mielenterveyden tilasta. Silloin kun voin huonosti, näin paljon painajaisia, nykyään yhä vähemmän, ja yhä enemmän "rakentavia", oivaltavia unia, joissa on ratkaisuja. Epätoivoisimmillani näin unia, joissa ei ollut pakotietä, kiersin kehää samojen ongelmien parissa.

Mun vanhemmat ovat tuollaisia kuvaamiani työnarkomaaneja, vapaa-aikakin on suoritettavaa; mahdollisimman tehokasta lomaa ja hirveä paine nauttia nyt kerrankin kunnolla. Kummallakin on hirveä tekemisen vimma, vaikka äitini salaa sen osittain ja väittää tekevänsä asioita, joista nauttii; silti ei osaa vain olla, vaan pakko saada aikaiseksi, suorittaa. Vaikka joskus saisi parhaiten aikaiseksi sillä, että uskaltaisi pysähtyä, hengähtää, katsella, missä mennään. Isäni ottaa kyllä välillä rennosti, mutta ei ole aidosti läsnä itsensä kanssa, vaan pakenee aina päihtymykseen, katselee sumuverhon takaa. Äiti taas ei myöskään ole kunnolla aidosti läsnä, vaan määrittää omat nautintonsa sen mukaan, mikä on sallittua ja hyväksyttyä nautintoa; mikä siis muiden mielestä on hänelle hyväksi ja yleisesti hyväksyttyä hyvää; ei sen mukaan, mistä hän oikeasti, juuri siinä hetkessä nauttisi ja mikä olisi aidosti hyväksi. Ja kumpikin näkee toisen epäkohdat tuossa asiassa, mutta se tuntuu vain ilkeilyltä, kun he yrittävät toisilleen siitä sanoa; "Yritätkö riistää minulta ainoan hetken itseni kanssa, enkö tarpeeksi joudu kärsimään, etkö halua että edes hetken saisin olla rauhassa itsekseni?". Kai yksinolossakin tarvitsisi monipuolisuutta, ettei jumiudu johonkin tietynlaiseen olemiseen, siihen mikä on helpointa. Tässä on opeteltavaa toki itselläni myös.

Ai niin, unessa vielä kävi niin, et jotenkin onnistuin saamaan isäni edes hetkeksi hetkeen kiinni. Löysin jonkun ihanan kiven tieltä ja ihmettelin sitä, ja hetkeks isä ihmetteli kanssani, aidosti. Sitten taas stressi iski päälle.
Pitäisiköhän kirjoittaa kirje vanhemmilleni? Musta kyl olis fiksumpaa jutella kasvotusten, koska luetussa on niin paljon väärinymmärtämisen vaaraa; ja etenkin, ei voi heti korjata väärinymmärryksiä vaan pahimmillaan toinen ehtii kehitellä niistä omat vakaatkin johtopäätöksensä. Toisaalta tapaan vanhempiani niin harvoin, että kannattaako odottaa siihen asti?

Kuvittele, mikä potentiaali olis kolmen ihmisen syvällisessä suhteessa :O? Henkisen kasvun kannalta. Yksi vuorollaan pystyisi tarkkailemaan kahden ihmisen välistä syvällistä kanssakäymistä ja havainnoimaan toisten sokeita pisteitä ja vuorovaikutusta. Mut se on kaukana kimppakivaideaalista; että kaikki ois vaan kivaa ja hauskaa. Mä en usko, että elämästä voi ottaa pelkkiä kermoja päältä. Voi tutkia joko kaikkia elämän värejä, tai elää tasaharmaata elämää kuin lasikuvun sisällä, liimaten harmauteen kiiltokuvia ja luullen tai kuvitellen, että se on aitoa elämää. Itse olen kokenut molempia, ja kaikesta huolimatta, otan mieluummin tuskat ja paskat löytääkseni paskan seasta helmiä ja antaakseni kukkien kasvaa lantakasasta. Takaisin kivimuuriksi en enää tahdo, on vielä yksinäisempää, jos ei ole vuorovaikutuksessa itse elämän kanssa. Mutta vaikka kuinka haluaisi elää mahdollisimman autenttisesti, on silti jokaisella vähintäänkin verkkokalvon verhot edessään. Silti elän mieluummin edes osatotuudessa, kuin täydellisessä valheessa.

Oih, ei ole enää niin sairas olokaan ! Tekis mieli rakastella :) Masturboin ennen nukkumaanmenoakin vähän, selkeästi terveemmäks tulossa kun halut alkaa herätä :D Ja taas vaan tuntuu, että mieli ja keho on hyvässä yhteydessä; kun näin oivaltavia unia yöllä, paraneminen koheni ja nopeutui. Toki olisin tullut ennen pitkää terveeksi muutenkin. Mutta kyllä uskon mielen voimaan. Ja kehon voimaan."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Tarkistan viestin vielä ennen julkaisemista :)